Päivä 52

Joulu sujui hyvin. Meillä oli perhejoulu vanhempieni luona. Se olikin sitten viimeinen tällä porukalla. :) Enempää en voi sanoa. Joulu oli ihana. 

Saa nähdä sitten mitä uusi vuosi tuo tullessaan. Seuraavaksi sitten jotain muuta.

Löysin muutaman kappaleen joita olen pyöritellyt ympäri. Niiden sanat auttavat. Sanovat minun puolesta ajatukseni. Minun ei tarvitse keskittyä omiin ajatuksiin, kun voin keskittyä niihin lauluihin. Siinä mun ajatukset tällä hetkellä. En osaa kertoa mitä mietin. Pää ja tunteet on ihan sekaisin. Ja tajusin, etten voi/halua kertoa niistä kenellekään. Koska jos sanon ne ajatukset ääneen, niistä tulee totta. Olen kirjoittanut tästä samasta asiasta joskus ihan blogin alkuaikoina. Saatan pyöritellä jotain ajatuksia mielessä pitkäänkin sanomatta niitä ääneen tai kirjoittamatta, koska kun johonkin ajatukseni puran, ne muuttuvat. Ne tulevat todeksi. Ne eivät ole enää vain minun salaisia ajatuksia vaan ne ovat julkisia. Ja joudun myöntämään, että olen oikeasti niitä ajatellut. Sekavaa? Ehkä muille, mutta näin minun ajatukset toimivat. Ja tällä hetkellä miettimäni asiat ovat sellaisia, joita en halua myöntää miettiväni, vaan ne pelottavat minua. Elämäni muuttuisi jälleen, enkä halua sitä. En jaksa nyt. Helpompi vain jatkaa tätä samaa rataa. En ehkä ole onnellisempi, mutta se on vain helpompaa. 

 Hmm.. sekavaa tekstiä. Anteeksi.

Päivä 51 (uusi normaali)

Seuraan Youtubessa muutamaa kanavaa (olen tästä aiemmin maininnutkin). Perjantaina katsoin videon, jossa Hank kertoo elämästään kroonisen sairauden kanssa. Tämä video oli minulle todella silmiä avaava kokemus. Vaikka hänellä on eri sairaus kuin minulla, hän puhui elämisesta kroonisen sairauden kanssa myös yleisellä tasolla. Ehkä tärkein mitä minulle jäi käteen siitä videosta on:

“No matter who you are, there’ll be times when your old normal isn’t normal anymore. You will lose normal and you will have a new normal. And that’s what chronic disease is. It’s a new normal.”

—	Hank Green (talking about chronic diseases)

Minulla on nyt uusi normaali. Vanha normaali ei enää päde, vaan sen tilalle on tullut uusi normaali, minun normaali. Se on erilainen kuin vanha, mutta se ei ole yhtään sen huonompi, se on vain erilainen. Tämän kun saan sisäistettyä, ehkä pystyn vihdoin hyväksymään aihin osaksi minua. Koska se on minun normaalini.
Linkitän videon vielä loppuun, jos joku haluaa sen katsoa.

Päivä 50

Johan se elämä taas sujuikin viikon hyvin. Minä olen niin väsynyt muihin ihmisiin, puhumiseen, ystävyyssuhteiden luomiseen, tutustumiseen, toisten tapojen opetteluun, pitkävihaisuuteen, mököttämiseen ja kaikkeen mikä liittyy ihmisiin. Miksi en saa olla kotona, omassa rauhassa, tuttujen ihmisten ympäröimänä? Miksi pitää tutustua uusiin ihmisiin? Ja jos jokin menee vähän pieleen niin miksi asioista ei voi puhua? Miksi pitää leikkiä niin hemmetin salamyhkäistä eikä voi sanoa suoraan mikä on?

Huomaa kyllä, että olin n.2 vuotta kotona, ilman suurempia ihmiskontakteja, jos ihan lähimpiä kavereita ei oteta huomioon. Mun sosiaaliset taidot on todella ruosteessa. En osaa olla niin varovainen, etten vahingossakaan ärsytä ketään. En osaa olla niin näkymätön, ettei minun olemassa oloa huomata. En vain osaa enää. Ja se saa minut itkemään. Haluan kadota, haluan olla niin huomaamaton, ettei kukaan voi loukkaantua mistään mitä teen. Haluan olla niin hiljaa, ettei kukaan loukkaannu sanomistani asioista.

Minä tyhmä luulin, että asiat olisivat muuttuneet. Että tämä kouluun meno olisi hyvä juttu. Että olisin parempi ihminen. Että osaisin olla niin, että muut hyväksyvät minut. Että tämä veisi pois pahan oloni. Mutta ei, paha olo vain kasvaa. Ja terapia loppuu ensi viikolla. Kuinka ihanaa. Katsotaan sitten kuinka pitkään jaksan tätä.

Päivä 49 (takapakki)

Koska kello on yli kolme perjantai yönä ja olen edelleen valveilla, päätin, että on aika päivittää blogia.

Kortisonin lopettaminen on sujunut hyvin, sivuvaikutuksia ei ole tullut. Tällä viikolla oli seurantaverikokeet ja koska lääkäri ei soitellut perään, tulokset ovat olleet normaalit. Tammikuussa odottaa sitten koepalanotto. Aina yhtä pelottava, mutta tarpeellinen koettelumus.

Tuo otsikon takapakki tarkoittaa masennusta. Pari viikkoa sitten kävin läpi vaikeimman yön ikinä. En oikein tiedä mikä sen laukaisi, mutta jostain syystä olin täysin valmis tekemään mitä vain, että pääsisin siitä pahasta olosta eroon. Että voisin tuntea jotain muutakin kuin alemmuutta, pettymystä, mieli pahaa, jne. Ja lopulta olin vain turta. Halusin vain päästä pois, kokonaan tästä kaikesta. Mies oli jo nukkumassa tässä vaiheessa, enkä yleensäkään halua kaataa näitä asioita hänen niskaansa, joten kävin läpi yksin näitä tunteita. Mutta jos Mies ei olisi ollut kotona tuona yönä, niin olen varma, että minä en olisi tässä kirjoittamassa tätä. Selvisin tuon yön läpi kuitenkin. Ja seuraavan päivän vietin kotona. Kouluun meno oli vain liian vaikeaa. Kun lopulta kouluun pääsin, en todellakaan ollut kunnossa, ja ihmisten näkeminen oli yhtä tuskaa. Onneks minulla on koulussa kaveri, jolle olen kertonut missä mennään. Hän vietti päivän kanssani, en tarvinnut muuta. Jonkun joka oli vain lähietäisyydellä, ei painostanut puhumaan, oli vain, eikä tehnyt isoa numeroa siitä, että käyttäydyin hyvin epä-Tea-maisesti. Olen onnellinen, että tuo kaveri on elämässäni. Vaikka en minä sitä hänelle pysty kertomaan.

Onneks parin päivän päästä oli terapia, niin sain purettua kaikki tunteet hänelle. Terapeutti sanoi, lopuksi, että hän ei usko, että olisin lopulta tehnyt mitään, vaikka olisinkin ollut yksin kotona. Tiedä häntä, ja mieluummin en halua käydä tuollaista yötä uudestaan läpi enää. Kuinka ironista se on, heti kun vähänkään uskon huomiseen ja haaveilen jostain pikku jutusta, tipahdan montun pohjalle vauhdilla. Tämmöistä tämä nyt on. Kai se jossain vaiheessa paranee.

Päivä 48 (elämä jatkuu?)

Mihin tämä aika häviää. Ihan juuri oli elokuu ja nyt on jo kohta marraskuu. Päivät häviää ja elämä kuluu eteenpäin. Isoja muutoksia ei tapahdu juuri nyt mun elämässä, vaan se kulkee pikku hiljaa mutta varmasti kohti huomista. Ja pitää myöntää, että välillä tuntuu vaikealta kirjoittaa tänne kun ei oikeastaan ole mitään erikoista kirjoitettavaa. Tietysti, jos aihin suhteen tapahtuu jotain, niin tännehän minä yleensä tunteeni puran.

Nyt kun kortisoni on lopetettu ja seuraavia kontrolliverikokeita vasta odottelen, olen alkanut miettimään, että minulla olisi nyt mahdollisuus ehkä painon pudotukseen. Tänään terapiassa katseltiin läpi vanhoja kuvia (vuodesta '09 vuoteen '12) kuinka lääkkeet ja muutenkin sairastuminen on vaikuttanu mun ulkonäköön. Ja onhan ne vaikuttanu, ihan järjettömän paljon. Siinä parin eka kuukauden aikana kun kortisoni aloitettiin, mun paino nousi n.15kg ihan tuosta vain. Kuvista sen näki hirveän selvästi ja se teki kipeää. Tää on mulle edelleen vaikea aihe, enkä tiedä miten sitä käsitellä.

Muuten mieliala on alkanut paraneen. Välillä uskallan jo ajatella tulevaisuutta. Siis oikeasti pystyn jo haaveilemaan jostain pikku jutuista. Hyvin epävarmaa se on edelleen ja välillä kaatuu maailma niskaan, mutta pientä edistymistä on havaittavissa. Kun vaan ei tulis mitään suurta takapakkia nyt. Kun vaan pysyisin terveenä.

Päivä 47 (saikkupäivä)

Kortisonin lopettamisesta tulee kuluneeksi kohta kolme viikkoa. Vierotusoireita ei ole tullut ja olen ollut siitä erittäin kiitollinen. Koko ajan kuitenkin "kuuntelen" ja tarkkailen itseäni tulehduksen uusimisen pelossa. Viime viikosta lähtien olo on ollut vähän huono koko ajan ja tänä aamuna en päässyt kouluun kun koko ajan oksettaa ja huimaa. Hyvin elävästi tulee mieleen oireet parin vuoden takaa kun tämä kaikki alkoi. Silloin minua oksetti ja huimasi koko ajan ja lopulta muutuin keltaiseksi. Nyt seuraan joka päivä mm. silmieni väritystä, että pysyvätkö ne valkoisena. Minua pelottaa todella paljon. Voiko oikeasti olla, että en pystykään olemaan ilman kortisonia? Toivon, että tämä paha olo olisi vain jokin ohi menevä pöpö, mutta silti tuolla alitajunnassa kytee pelko. Oireet on niin samanlaiset verrattuna viime tulehdukseen. Seuraavat verikokeet on vasta marraskuun puolessa välissä. Mutta jos olo jatkuu tällaisena, minun on kai pakko soittaa gastrolle ja pyytää verikokeita aiemmin. Jos tulehdus nyt uusii, minulta ei oteta uutta koepalaa, koska uusi tulehdus vahvistaisi diagnoosin. Olisi kuitenkin mukava tietää miten maksa voi. Onko tapahtunut mitään muutosta yms. Ja mieluummin minä käyn läpi koepalanoton ja 4-6 tunnin paikoillaan olon kuin käyn läpi uuden tulehduksen.

Pari vuotta sitten sairastuin kunnolla syksyllä näihin aikoihin, muutuin keltaiseksi ja jouduin sairaalaan. Vuosi sitten syksyllä minulla uusi tulehdus teki tuloaan. Silloin auttoi kun aloitettiin azamun. Kunto parani nopeasti. Miksi tämä syksy on maksalleni niin vaikeaa aikaa? Mikä tässä vuodenajassa on huonompaa kuin muissa vuodenajoissa? Ja mitä minä voin tehdä asialle? Turhauttaa ja tuntuu epäreilulle tämä elämä välillä.

Psykiatrilla käynti sujui hyvin. Oma hoitajani oli mukana ja osasi tuoda esille tärkeitä asioita. Hakemukset on nyt lähetetty lausuntoineen eläkeyhtiölle, jos he alkaisivat tukemaan opiskelujani. Sain lausunnon itsellenikin ja mielestäni siinä oli hyvin kirjoitettu auki tilanteeni. Katsotaan nyt mitä ne lääkärit siellä laitoksessa sanovat. Minulla on niin paljon huonoja kokemuksia niistä lääkäreistä, kun eiväthän ne edes näe potilaita ikinä. Keräävät vain suurta palkkaa kun sanovat ei ihmisille joilla on oikeasti hätä ja tarve. Mutta ei tuosta enempää. Tuo on vain aihe, josta voisin väitellä vaikka kuinka kauan. Mielenkiintoista olisi tavata tuollainen eläkevakuuttajan lääkäri, että mitä heillä oikeasti mielessä pyörii. Se siitä aiheesta.

Ihmeellistä miten tästä blogista on tullut paikka minne kirjoitan ensimmäisenä mieltä painavat asiat, varsinkin aihia koskien. Ei lähipiirissäni ole ketään joka oikeasti ymmärtäisi näitä pelkoja ja oireita, niin tänne pystyn ne kuitenkin kirjoittamaan. Hyvä niin, on edes yksi paikka jossa ei tunne lisäävänsä taakkaa toisen harteilla.

Päivä 46

Olen todella väsynyt ja pikku hiljaa menossa nukkumaan, mutta tuli tarve päivittää hiukan tilannetta. Eli tänään minulla oli lääkärin soittoaika. Maksa-arvot ovat pysyneet kohdillaan nyt niin pitkään, että nyt kokeillaan sitten kortisonin lopettamista. Olin niin innoissani, että en edes ymmärtänyt kysyä mitään vieroitusoireista. En kyllä edes tajunnut, että niitä voi tulla.
Vasta kotona kun eräs kaverini sanoi, että toivottavasti mulle ei tule vieroitusoireita, tajusin, että niitähän voi tulla. Ja sitten alkoi pelottamaan. Ja minä tyhmä menin vielä lukemaan netistä kaikkia pelottavia vieroitusoirekokemuksia. Että näin minä.. Tyhmä mikä tyhmä.

Ja toisaalta pelottaa ihan hirveästi, että maksa tulehtuu uudestaan. Olen ollut niin kauan hyvässä kunnossa, etten todellakaan halua uutta tulehdusta ja niitä kaikkia sivuoireita. Minä pelkään. Mutta parempi se on kokeilla prednisolonin lopettamista nyt. Elämä olisi helpompaa ilman sitä lääkettä, ihan oikeasti.

Huomenna on aika psykiatrille. Katsellaan miten se sujuu. Nyt nukkumaan, että huomenna jaksaa olla koulussa ja psykiatrilla reippaana.

Päivä 45 (paluu arkeen)

Koulu on nyt pyörähtänyt käyntiin. Jos Mies ei olisi minua ensimmäisenä päivänä saattaut ovelle asti, en varmasti olisi ikinä luokkaan mennyt ja olisin jättänyt koulun siihen. Ahdistus ja jännitys olivat niin voimakkaina, ettei ikinä ennen. Eka päivä sujui ok ja siitä se on lähtenyt pikku hiljaa rullaamaan. Eikä minun tarvitse istua yksin nurkassa vaan olen jopa uskaltautunut juttelemaan luokkakavereilleni. Hyvä minä!

Terapiassa kävin viikko sitten. Tunnistin siinä keskustelun lomassa itsestäni uusia piirteitä. Huomasin, että minulla on pakottava tarve saada kaikki pitämään minusta. Ja jos jonkun kanssa ei kemiat kohtaa, koen sen olevan minun syyni, minussa on jotain vikaa, ei siinä toisessa ihmisessä. Terapeutti kyllä hyvin koetti puhua järkeä päähäni, ettei kaikkien kanssa voi tulla toimeen. Kohtelias voi ja pitääkin olla, mutta kaikista ei tarvitse tykätä. Olen huomannut alkavani väsymään siihen, että yritän miellyttää kaikkia. Jos sama meno jatkuu, minä väsyn kokonaan enkä edes halua mennä kouluun enää. Terapeutti sanoi, että on hyvä kun itsestään huomaa tällaisia piirteitä niin niille pystyy tekemään jotain ja pystyy tunnistamaan tilanteita ja toimimaan ehkä erilailla. Ehkä minun ei tarvikaan tykätä kaikista eikä kaikkien minusta. Ja tuo on aika helpottavaa tajuta.

Väsynyt minä olen. Aika paljon verottaa kuitenkin tuo jatkuva sosiaalinen kanssakäynti koulussa. Koko ajan on ihmisiä ympärillä, eikä ole hetkekään hiljaista ja rauhallista. Sitä olen huomannut kaipaavani. Viikonloput menevärt hyvin kotona ollessa ihan hiljaisuudessa tekemättä oikeastaan mitään. Ensi viikonloppuna Miehen kaveri tulee meille etelästä kylään. Vähän pelottaa miten menee, kun en saakaan viikonloppuna ladata akkuja. Kuinka väsynyt sitten olen. Sitten onkin taas terapia, mikä itsessään jo auttaa. Saan purkaa ajatuksiani.

Seuraavat verikokeet on 14.päivä. Soittoajalla päätetään sitten uuden koepalanottoaika. Se pelottaa kyllä jo valmiiksi. Voi kun maksa olisi kunnossa, eikä muutoksia olisi tapahtunut. Nämä pyörivät nyt paljon mielessä, kun vuosi sitten syksyllä tulehdus puhkesi uudestaan. Saa nähdä mien tänä syksynä käy.

Sitten läksyjen tekoon.

Päivä 44 (tuleva ja mennyt ajatuksissa)

Täytin lopulta ne hakemukset Kevalle ja Kelalle. Olen jopa hiukan ylpeä itsestäni kun sain otettua itseäni niskasta kiinni ja tehtyä asioita, joita pitikin. Puoli vuotta takaperin tämä ei olisi onnistunut. Olen näköjään mennyt asioissa jo vähän parempaan suuntaan. Ja asioilla tarkoitan masennusta yms.

Mutta ei se lomakkeen täyttö helppoa ollut. Siinä sairaushistoriaani (jälleen kerran) kirjoittaessani tajusin, että olen hukannut kaksi vuotta elämästäni taivaan tuuliin sairastaessa. Kaksi vuotta!! Se on aika paljon nuoruudesta pois. Joskus sitä miettii, että olenko tuhlannut elämääni. En edes halua miettiä seuraavaa syntymäpäivääni. Sanottakoon sen verran, että mun tämän hetkinen elämä ei vastaa miltään osin sitä mistä olen haaveillut. Yhtäkään ns. isoa haavetta en ole pystynyt toteuttamaan mikä sinällään jo tuntuu turhauttavalta. Siihen kun lisää päälle kaksi vuotta sairastamista (aih ja masennus). Minua vain ahdistaa.
Olen noin vuosi sitten ostanut magneetin jääkaapin oveen, jossa lukee: Elämä on sitä kuinka käsittelet suunnitelma B:n. Kai tämä mun elämä nykyään on sitten se suunnitelma B, kun A ei toteutunutkaan.

Joskus sitä miettii myös kuinka erilainen mun ja Miehen suhde olisi, jos en olisi sairastunut. Minä aloin oireilemaan aihin vuoksi kun oltiin oltu vasta vuosi yhdessä. Nyt ollaan kihloissa, mutta niin. Toisaalta jos ja kun me tästä selvitään niin me selvitään kyllä melkeen mistä vaan. Mutta helppoa tämä ei ole ollut, sen voin sanoa ihan suoraan.

Terapia on seuraavan kerran parin viikon päästä. Voi kuinka sitä odotankaan. Pää täynnä ajatuksia, joita pitäis päästä purkaan jollekin.

Ja koulun aloitus jännittää yhä, nyt enemmän kuin aiemmin. Keskiviikkona on eka päivä. Eikä vaateongelma ole vieläkään ratkennut. Minun normivaatteet kun on ollut jo pari vuotta huppari ja farkut (päiväkodissa rentopukeutuminen oli hyvin suositeltavaa) tai kotona kotihousut ja t-paita. En minä osaa enää pukeutua siististi "ihmisten ilmoille". Ääh, pää hajoaa.

Taidan kuunnella (ja linkittää sen tähän) vielä yhden ihanan biisin joka rauhoittaa minua ja sitten nukkumaan.

Päivä 43 (kouluun?!?)

Päätös on tehty. Valitsin koulupaikan. Se päätös vaati keskustelua terapeutin, työkkärin, kavereiden, koulun ja perheen kanssa. Onko päätöksien tekeminen muillekin näin vaikeaa? Vai olenko se vain minä, vai johtuukohan tämäkin masennuksesta? Lopulta päätöksen tein minä itse, kertomatta kenellekään. Mies oli kavereiden kanssa ulkona ja minä yksin otin paperit käsiini tutkiskelin niitä ja päädyin lähtemään opiskelemaan itseäni useamman vuoden nuorempien kanssa. Saa nähdä mitä siitä tulee. Pelottaa.

Eilen meillä kävi Miehen kaveri tyttöystävänsä kanssa. Jännitin jo etukäteen sosiaalista kanssakäymistä. Mutta se sujuikin yllättäen hyvin. Tyttöystävä oli todella mukava ihminen eikä keskusteleminen hänen kanssaan ollut vaikeaa, päinvastoin. Tämä antoi minulle hiukan luottamusta tulevaan. Jos tulevasta opiskeluryhmästäni löytyy edes pari tuollaista tyyppiä, tulen selviämään koulun aloituksesta. Mutta jos ei, niin sitten olen pulassa. Onneksi Mies on samassa koulussa. Parin eka päivän aikana hän pystyy olemaan mulle seurana vapaa hetkinä. Jännittääköhän kukaan muu tällasia asioita, ihan epäolennaisia opiskelun kannalta. Mutta silti, mitä ihmettä laitetaan päälle kouluun? Kuinka tämä onkaan välillä niin vaikeaa.

Minun pitäisi ehdottomasti laittaa hakemuksia Kevalle/Kelalle pian menemään. Jos on edes pieni mahdollisuus, että he tukisivat minun opiskeluani, hakemus täytyy laittaa. Mutta mutta.. Kuten mainitsin: viivyttely, tuo laji, jossa olen mestari nykyään. Hakemus on muutaman sivun pitkä ja vaatii oikein sanamuotojen löytämistä kun kuvaillaan miksi edellinen ammatti ei sovikaan minulle, vaan tarvisin heidän tukensa uudelleen koulutukseen. Kun vaan saisi sen aloitettua, kai se sitten menisi. Kun vaan jaksaisi, eikä sen täyttäminen ahdistaisi näin paljon. Käydä läpi omia epäonnistumisiaan, miksi ei voikaan tehdä työtä, jota haluaisi tehdä. Ei kuulosta kivalle. Masentaa kirjoittaakin tästä.

Mulla on aihin suhteen ollut nyt vähän hiljaiseloa. Välillä kämmeniä kutittaa vähän, mutta se loppuu kun laittaa kortisonivoidetta. Eikä kutina ole jatkuvaa, joten en ole niin huolissani siitä. Syyskuussa on taas verikokeet, eiköhän siellä näy, jos jotain on vialla.

Olen kuunnellut taas viime päivinä inspiroivaa musiikkia, auttamaan minua tajuamaan, että kouluun meno on minulle hyvä juttu. Että se olen minä joka siitä hyödyn, minun elämähän tässä on kyseessä. Erityisen hyväksi olen todennut Alicia Keysin Empire State of Mind:n. Sen sanat on niin hyvät. Linkitän sen tähän loppuun vielä.

Päivä 42 (viivyttelyä)

Päätöksen teko. Miksi se on niin vaikeaa? Tehtävänä on parikin päätöstä ja niille on deadlinet. Silti teen kaikkeani viivytelläkseni lopullista päätöksen tekoa. Mies yrittää auttaa, kyselee hyviä kysymyksiä, joilla saisin katsottua asioita eri kanteilta ja mietittyä näin parhaan lopputuloksen. Ja omalla tavallaan olen päätökseni jollain asteella tehnyt, mutta niin kauan kuin en ole ihan sata varma, minä viivyttelen.
Tänään sain itseni kiinni katsomasta nettisivuilta, että moneltako virastot menevät kiinni, jotta saisin harhautettua itseäni siihen asti. Kun paikat ovat kiinni, ei tarvitse tänään tehdä päätöstä ja lähteä kiikuttamaan papereita sinne. Niin, tähän sitä on tultu. Huomenna olemme lähdössä vanhempieni luo. Sitä ennen pitäisi päätökset olla valmiina, koska reissusta kotiuduttua se on liian myöhäistä. Voi ahdistus.

Tämän viivyttely on johtanut siihen, että saatan istua vielä kolmelta yöllä YouTubissa katsomassa videoita. Löysin muutaman uuden kanavan seurattavaksi ja jostain kumman syystä päätin, että haluan katsoa putkella kaikki näillä kanavilla olevat videot. Viivyttelyä tuokin. Ja yllättäen löysin yhdeltä kanavalta videon, joka kertoo viivyttelystä. Kuinka tunnistankaan itsestäni nuo samat piirteet... Ja kun ne tuodaan vielä esille komedian kautta, vielä parempi. Linkitänpä tuon videon tähän.

Jälleen yksi onnistunut viivyttely päivä. Virasto menee kiinni 40min päästä, en millään ehdi sinne ennen sulkeutumista.. Huomenna uusi yritys.

Päivä 41 (loma?)

Nyt on käyty kesälomareissulla. Käytiin Etelä-Suomea hiukan kiertämässä. Särkänniemessä oli yllättäen mukavaa, vaikka ihmisiä oli ja paljon. Ja nautin ajamisesta. Muutamassa päivässä tulikin ajeltua yli 1000km. Reissu oli ihana ja ilmat mitä parhaimmat. Hyvin jaksoin olla liikenteessä. Kotiin tultua pitikin sitten ottaa rauhallisesti pari päivää.

Meillä oli mummon hautajaiset jokin aika sitten. Hän oli elänyt jo pitkän elämän, mutta silti se oli raskasta. Taas muistui mieleen kuinka lyhyt elämä kuitenkin on. Ja sitten aloin miettimään, että saanko elää edes niin pitkään kuin mummoni ja saanko kokea mitä hän koki.

Kävin kesän alussa niissä kaksissa pääsykokeissa. Juuri ennen lomalle lähtöä sain hyväksymiskirjeen niistä toisistakin kokeista. Eli minut hyväksyttiin molempiin mihin hain. Nyt vaan kun osaisi tehdä päätöksen kumpaan lähden. Pelkään tekeväni hirveän virheen valitsemalla väärän opiskelupaikan. En olisi ikinä uskonut pääseväni molempiin sisälle. Tässä taas huomaa kuinka vaikea minun on tehdä isoja elämääni koskevia päätöksiä. Olisipa jo syksy ja opinnot alkaneet, niin olisin jo tehnyt päätöksen. Toisaalta, ihana olla vielä lomalla.

Ja pääsin mtt:llekin. En oikein tiedä mitä mieltä olen hoitajastani. Hänen mielestään minun pitäisi tehdä kaikkeni, että altistuisin ihmiskontakteille. Kerroin, että minun on vaikea kohdata vieraita ihmisiä nyt sairastumisen seurauksena ja masennus on pahentanut sitä. Ja kotoa lähteminen on todella vaikeaa. Hoitaja sanoi, että nyt vaan ulos tapaamaan ihmisiä. Istumaan kaupungille yksin jonnekin kahvilaan ja katsella ihmisiä. Tuo on minulle jotain aivan ylitsepääsemättömän vaikeaa. En ole terveenäkään ikinä pitänyt tuollaisesta. Inhoan olla yksin liikenteellä ja varsinkin käydä syömässä yksin. Ja nyt sitten pitäisi tehdä jotain tuollaista. Kiitos ei. Minä en ole vain sellainen ihminen. En tiedä mitä ajatella hoitajastani. Ehkä ensi tapaaminen sujuu vähän paremmin..

Päivä 40 (uutisia)

Siinäpäs kävi sitten niin, että pääsin kouluun. Jos rehellisiä ollaan, niin en olisi ikinä (ja tarkoitan ikinä) uskonut, että pääsen sisälle. Sain eilen kirjeen kotiin. Olin todella onnellinen. Kerrankin jokin onnistui. Tänään onkin sitten iskenyt taas todellisuus vasten kasvoja. Olen lähinnä nukkunut tämän päivän. Mun voimavarat ovat edelleen todella rajalliset. Pelottaa miten pystyn opiskelemaan täydellä teholla, jos väsähdän jo näin vähästä. Aloin ajattelemaan mitä kaikkea täysipäiväinen opiskelu vaatii. Joka päivä pitäisi olla ns. hyvä päivä, että pääsen kouluun asti. Ja sitten pitäisi vielä jaksaa käyttää aivoja monta tuntia. Ja kaikkein vaikein asia: jaksaa olla sosiaalinen koko päivän. Ei hetkeäkään rauhoittumista. Pelkään kovasti, että mun voimavarat loppuu kesken jossain vaiheessa ja masennus pahenee.
Minun pitäisi saada joltain psykiatrilta  lausunto joka puoltaisi uudelleen kouluttautumista, tällä lausunnolla minulle voitaisiin ehkä myöntää ammatillinen kuntoutus tuki. Mutta mistäpä minä nyt löytäisin psykiatrin kun olen vaan koko ajan hoitojonossa. Olen niin väsynyt tähän tilanteeseen. Tuntuu koko ajan ettei mikään onnistu. Yksi ovi avautuu ja sen edessä on hirveästi esteitä ja muut ovet pysyvät suljettuina. Miksei mikään onnistu, tai oikeastaan: miksi mikään ei onnistu niin kuin pitäisi? Ja miksi mun pitää olla sairas? Miksi en voi olla niin kuin olin seitsemän vuotta sitten, elämäni voimissa ja jaksoin opiskella vaikka yön putkeen ja sen jälkeen vielä mennä kouluun ja olla tutorina ja nauraa koko päivän. Mihin tuo ihminen on kadonnut? Ja miksei se vois jo tulla takaisin?

Joskus minusta tuntuu, että haluaisin vain lähteä. Pois kaikesta. Lähteä ja olla ihan yksin jossain. Mutta en voi. AIH ei anna minun lähteä. Minua ahdistaa se kuinka se kytkee minut kiinni. Jatkuvaan seurantaan, jatkuvaan lääkkeiden ottamiseen. Minulla ei ole oikeutta lähteä. Ja jos lähtisin, mitä tapahtuisi kun lääkkeet loppuisivat. Minun pitäisi taas päästä lääkäriin, taas seurattavaksi, kontrolloitavaksi, ettei AIH pahene. Joskus olisi vain helpompi lakata olemasta.

Tiedän, että masennukseni puhuu tässä kirjoituksessa. Sanomattakin on kai selvää, että minulla on huono päivä takana. Enkä haluaisi mennä nukkumaan, koska en halua huomisen tulevan. Huomenna minun täytyy jaksaa tehdä normaaleja asioita; käydä kaupassa, pestä pyykkiä, siivota. Olla niin kuin kaikki muutkin. Minun täytyy jaksaa jaksaa. Hemmetin juhannus. Hirveitä paineita vain asettaa. Me lähdetään mun vanhempien luo. Toivottavasti se vähän piristäis.

Olen vähän miettinyt tätä blogiakin. Kirjoittamista haluan jatkaa, sen verran tiedän. Mietin kuitenkin, että haluanko pitää tätä näin julkisena, onko tästä mitään apua. Alunperinhän tämän piti minun selviämistä aihin kanssa ja siinä samalla ehkä antaa jonkinlaista tukea muille aihia sairastaville. Ja toisaalta myös minun foorumini päästää höyryjä pihalle (siinä tämä on kyllä auttanut), mutta haluanko sen jatkuvan ja olevan kaikkien nähtävillä. Sitä en ole vielä ratkaissut. Ja olen miettinyt myös, että pitäisikö minun laittaa itselleni jotain aikatauluja kuinka usein tänne kirjoitan. Kerran tai kahdesti kuussa? Kerran kuussa ainakin. En tiedä onko minulla enempään asiaa kerrottavana. Pitää miettiä näitä asioita.

Minua vain väsyttää.

PS. Nellin leikkaus suju hyvin ja tyttö on toipunut oikein mukavasti.

Päivä 39 (odottelua)

Nelli leikattiin tänään. Nyt ei voi syntyä pentuja eikä tarvi Nellin kärsiä kiimasta. Nyt odottelen, että pikkuinen herää kunnolla. Omassa matkakopassaan nukkuu pois nukutusta. Nelli täyttää huomenna vuoden. Hassua oli, kun ei tarvinnukaan enää ostaa penturuokaa. Niin se aika kuluu.

Toukokuukin humahti ohi nopeampaa kuin odotinkaan. Lähinnä menny pääsykokeisiin lukiessa. Ammatinvaihdosta olen täällä puhunut ja yhteishaussa hain pariin paikkaan. Yhdet pääsykokeet oli jo, toiset on ensi keskiviikkona. Sittenpä näkee mitä siitä tulee. Vahva tunne on, etten pääse sisälle. Olin kyllä lukenu, mutta koe oli vaikea. Varsinkin kun yksi osio käsitteli asioita mitä olen opiskellu viimeksi lukiossa. Nyt pitää selvitä vielä toisista pääsykokeista. Huh huh.

Noiden ensimmäisten pääsykokeiden jälkeen olin todella poikki ja vain nukuin. Ja sen jälkeen vajosin jonnekin todella pimeään paikkaan. En jaksanut muuta kuin nukkua. En edes jaksanut katsoa tv:tä. Seuraavalla viikolla oli onneksi aika sinne psykiatriselle sairaanhoitajalle. Hänen kanssaan sain käsitellä, että miksi ihmeessä minulle tuli tuollainen olo, enkä nähnyt mitään valoa tai toivoa missään. Tajusin, että yritän suojella itseäni siltä pettymykseltä, jos en pääsekään kouluun. En oikeasti tiedä mitä olisin tehnyt, jos en olisi päässyt juttelemaan noista asioista. Sairaanhoitaja on ihana, kun hän saa minut ymmärtämään, että on ok olla väsynyt, mutta pitäisi saada katkaistua tuo itsetuohoinen ajattelumalli, joka minua seuraa. En voi tietää kokeen tuloksia etukäteen, joten niistä on turha vielä huolehtia. Eikä maailma siihen pääty, jos en pääse kouluun, sitten keksitään jotain muuta. Tuon Sairaanhoitajan luona käynnit ovat auttaneet minua eteenpäin paljon.Ja sairauslomaahan minulla on jatkettu elokuun loppuun. Siihen mennessä olen toivottavasti päässyt jo mielenterveystoimistoon hoidettavaksi. Jonotus on pitkä.

Aihin kanssa ei oikeastaan ole mitään uutta. Kylkituntemuksia minulla on jälleen enkä oikein tiedä mistä ne johtuu. Voi olla, että liikunnan puutteesta. Kaipaisin niin kovasti, että olisi joku jonka kanssa lähteä kävelylle muutaman kerran viikossa. Yksin lähteminen on minulle tällä hetkellä aika vaikeaa, eikä Mieskään ehdi minulle seuraksi, koska hänellä alkaa työharjoittelu. Toisaalta voisin yrittää ottaa tavoitteeksi käydä kolmesti viikossa kävelyllä. Se olisi paljon enemmän kuin tällä hetkellä.

Taidan lähteä katsomaan Nelliä, jos pikkuinen pian jo heräilisi. Toivottavasti kaikki sujuu hyvin.

Päivä 38

Kävin verikokeissa ja tuloksetkin tuli. Arvot pysyny ennallaan, jee! Kortisoni laskettiin 2,5mg päivässä, azamun jatkuu entisellään. Verikokeetkin meni hyvin. Mulla on erittäin huonot suonet ja kokeiden ottaminen on yhtä tuskaa. Mutta nyt edellisistä kokeista oli sen verran aikaa, että suonet oli ehtiny toipua ja ottaminen sujui kivuttomasti yhdellä pistolla. Mutta mutta... mulle on ilmestyny jotain läikkiä rinnan alueelle. Lääkärit ei oikein tiedä onko ne maksaläiskiä tms. Se selvinnee ajan kanssa. Seuraavat verikokeet on kuitenkin vasta kesällä ja siitä seuraavat syksyllä jolloin päätetään myös uuden biopsian aika. Sen jälkeen kai siirryn kaupungille hoidettavaksi. Vähän kyllä jännittää, kun hoitavat lääkärt vaihtuu, mutta kai aih on siihen mennessä rauhoittunut sen verran, että minut voidaan rauhallisin mielin siirtää kaupungin gastrolle hoitoon.

Perjantaina menen jälleen psykiatriselle sairaanhoitajalle. Oikeastaan odotan jo tuota käyntiä. En kyllä yhtään tiedä mitä siellä puhutaan, mutta menenpä jutteleen. Tuossa verikokeiden tuloksia odotellessa kävin taas läpi joukon tunteita, laidasta laitaan. Ja välillä (ei nykyään enää niin usein, mutta aina välillä) ärsyttää kuinka epäreilua elämä voi olla. Miksi hyville tyypeille käy aina p*skin tuuri? Miksi jotkut saa tehdä elämässään mitä vaan ja niiden kaikki toiveet toteutuu? Minulla on tuttavapiirissä eräs nainen. Hän elää elämänsä hyvin erilailla kuin minä ja silti hänellä on kaikki mistä minä haaveilen. Tiedän, että aina elämässä nallekarkit eivät mene tasan, mutta miksi toiset saavat niin paljon enemmän kuin toiset ja helpommalla? Sellaisenkin sanonnan olen kuullut, että meille annetaan vain se mitä me jaksamme kantaa. Jaksanko minä kantaa sen mitä minulle on annettu? Mikä tekee minusta niin vahvan, että minulle on pitänyt antaa kannettavaksi hiukan enemmän kuin joillekin muille (on kyllä ihmisiä joille on annettu kannettavaksi enemmän kuin minulle)? Ja kuka antaisi vastauksen näihin mun kysymyksiin? Tämä kaikki kumpuaa väsymyksestä. Kun on hyvä päivä, en edes mieti näitä asioita. Osaan olla onnellinen siitä mitä minulla on (ihana mies, Nelli, muutama hyvä ystävä, rakas perhe). Mutta kun on huono päivä, nämä kaikki hiipivät ajatuksiin. Perusluonteeltani olen kai hiukan pessimisti.

Asiasta kukkaruukkuun, saatiin tänään sälekaihtimet. Koko päivän olen iloinnut niistä. Niinpä, minut on helppo saada onnelliseksi.

EDIT: Tein pieniä muutoksia blogiini. Muutaman tunnin näpertelin otsikon alle ns. menun, josta löytyy helposti niin tietoa minusta kuin aihistakin. Toivottavasti toimii.

Päivä 37

Uudessa asunnossa. Tänään saatiin vihdoin netti, joten voin päivittää blogiakin.
Muutto oli raskas kokemus. Masennus on tehnyt tuhojaan mun organisointikyvylle. Kaveri tuli avuksi pakkaamaan ja siinä sivussa sanoi aina mitä mun pitäisi seuraavaksi tehdä kun itse en osannu. Uusi asunto on jo valmiina. Kaikki laatikot purettu, lähinnä Nellin takia. Olisi ollut aikamoinen kaaos, jos pikkuinen olisi päässyt laatikoiden kimppuun. Nyt odotellaan enää sälekaihtimia. Sitten kaikki on valmista.

Kuulun munuais- ja maksaliittoon. Löysin heidän fb-sivujensa kautta erään blogin, jonka kirjoittajalla on myös AIH. Hänen tilanteensa on kuitenkin sen verran erilainen, että hän on juuri saanut uuden maksan. On ollut mielenkiintoista ja jotenkin lohdullista lukea toisenkin kokemuksia samasta sairaudesta, vaikka elämmekin sairauden eri vaiheita.

Kävin viime viikolla psykiatrisella sairaanhoitajalla. Tuntui hyvältä käydä juttelemassa. Vaikka hoitaja ei AIHista mitään tiennytkään, hän tiesi masennuksesta ja oli muutenkin erittäin mukavan oloinen ihminen. Hän kovasti tsemppasi minua ja antoi uusia ajatuksia itseni hyväksymiseen sairauden kanssa. Seuraava aika on toukokuun alussa. Tuntuu hyvältä, että vihdoin saan sitä apua, jota olen jo yli vuoden odottanut.

Torstaina on verikokeet ja siitä viikon päästä soittoaika. Vähän taas pelottaa verikokeet. Minulla on ollut huonovointisuutta ja jokin aika sitten olin ihan varma, että silmäni taas kellersivät. Pianhan tuo selviää näkyykö arvoissa muutoksia.

Päivä 36

Kävin tänään tk-lääkärillä. Sairausloma on jälleen lopussa piakkoin. Alkaa käydä vähän rasittavaksi kun joka kerta on uusi ihminen vastassa ja pitää selittää kaikki alusta lähtien. Tämä lääkäri oli kuitenkin se joka minut alunperin lähetti sairaalaan kun olin keltainen.
Käynti oli hiukan turhahko. Minun pitää käydä ensin psykiatrisella sairaanhoitajalla ja sen jälkeen lääkäri konsultoi tuota hoitajaa ja sitten vasta kirjoittaa lausunnon.
Lääkäri sanoi, että hän ei yleensä hoida masennuspotilaita, joten ei myöskään puuttunut lääkitykseen (jota en syö). Aluksi lääkäri vaikutti hiukan töykeältä, mutta keskustelun edetessä ja kun tilanne selkeni hänelle, hän alkoi vaikuttaa ihan mukavalta. Ymmärtäväisemmältä. Kovasti sanoi, että minun täytyisi koittaa lähteä ulos kotoa. Löytää jokin minulle sopiva urheilulaji. Tottahan hän puhui, mutta kun...
Lopuksi lääkäri vielä sanoi, että tämän kun saat läpi käytyä, olet käynyt aikamoisen elämänkoulun. Ja olet paljon vahvempi. Niinpä, kun vaan saisin tämän käytyä läpi.
Nyt pitäis Kevalle alkaa väsään valitusta.

Ja pitäis päättää pikku hiljaa blogin kohtalokin. Tämä on jo päivä 36..  Viime viikolla tuli vuosi täyteen diagnoosista. Ensi kuussa tulee täyteen vuosi blogin parissa.

Päivä 35

Olen parin päivän aikana alkanut miettimään sairastumistani. Siitä on noin viikon päästä tasan vuosi kun sain AIH diagnoosin. Onko mun elämä parantunu vai huonontunu vuoden aikana? Se on ainakin selvä, että se on muuttunut täydellisesti.
Nykyään pitää katsoa tarkemmin mitä suuhunsa pistää. Varsinkin kaneli on kiellettyjen listalla. Hunaja ja kardemumma ovat jääneet kokonaan pois myös. Sipulia taas pystyn nykyään jo vähän syömään. Sitrusten syöntiä on pitänyt rajoittaa. Ja esim. appelsiinimehu ei sovi juotavaksi joka päivä. Punaista lihaa en ole syönyt ennenkään, enkä kyllä edes harkitse sen uudelleen syömisen aloittamista enää.
Alkoholi on jäänyt kokonaan pois. Lääkärit sanoivat, että jos on pakottava tarve niin voi vähän juoda, mutta sitä ei suositella. Enkä koe alkoholin juomisen olevan sen aiheuttaman kivun arvoista.
Luontaistuotteet ovat myös historiaa. Ne rasittavat maksaa suunnattomasti. Ja jokin aika sitten sain tietää, että kalanmaksaöljykapselit voivat laukaista tulehduksen uudelleen.
Samoin kaikki särkylääkkeet ovat mennyttä aikaa. On pitänyt löytää uusia keinoja päänsäryn parantamiseksi. Yksi hyväksi havaittu keino on se, että mieheni hieroo päätäni. Oikeastaan se on ainoa toimiva keino.
Vuoden aikana on käynyt myös selväksi, että minulla on alanvaihdos edessä. Urani sosiaalialalla on mennyttä. Aika suunnata katse uusiin haasteisiin.
Lastensaantihaaveet on myös haudattu ainakin pariksi vuodeksi. Sen jälkeen voidaan katsoa onko meillä mitään mahdollisuuksia edes yrittää lasta. Minun pitää olla paljon paremmassa kunnossa niin fyysisesti kuin henkisestikin kuin nyt, että vauva voisi olla edes haaveena.

Joskus mietin mitä olisin voinut tehdä toisin, että en olisi sairastunut. Olisiko pitänyt jättää sikainfluenssapiikki ottamatta? Olisiko pitänyt sittenkin mieluummin punkteeraamalla hoitaa ne minun kaikki poskiontelotulehdukset? Olisiko pitänyt syödä terveellisemmin? Olisiko pitänyt liikkua enemmän? Olisiko alunperin pitänyt valita jokin toinen ammatti, jossa ei altistu kaikille pöpöille? Olisiko pitänyt elää kuplassa ilman muita ihmisiä. Niinpä.. Olisin voinut sairastua kuitenkin. Todennäköisesti minulla on ollut jo geneettinen alttius syntymästä lähtien. Minulla on myös nivelsairaus, jonka puhkeamisen syytä ei myöskään tiedetä. Oikeastaan ihan sama miten olisin elänyt elämäni, olisin todennäköisesti sairastunut AIHiin kuitenkin jossain vaiheessa. Silti sitä miettii joskus miksi juuri minä. Siihen kysymykseen en varmasti koskaan saa vastausta. Välillä se vain tuntuu raskaalta.

Keskiviikkona unohdin ottaa yhden läkkeeni. Se vain lipsahti mielestä. Lääkkeiden syöminen tuntuu raskaalta. Ja koko loppuelämän  ajan. Mitään ei voi tehdä yllättäen, jos lääkkeet eivät ole mukana. Olin vanhempieni luona käymässä. Minulla oli mukana lääkkeitä 5 päiväksi. Vaikka mieli teki jäädä pidemmäksi aikaa, minun piti palata kotiin lääkkeiden luo. 20% AIHiin sairastuneista pääsee kokonaan eroon lääkkeistä jossain vaiheessa. Silti 80% sairastuneista joutuu syömään lääkkeitä lopun elämäänsä. En vielä tiedä kumpaan ryhmään kuulun. Se selviää tulevaisuudessa. Kuitenkin olen valmistautunut kuulumaan tuohon 80prosenttiin. Sitä mukavampi yllätys, jos kuulunkin niihin, jotka pääsevät lääkkeistä eroon. AIH tulee olemaan osa minua kuitenkin. Vaikka se voi mennä lepotilaan, tulehdus voi puhjeta uudestaan ja sairaus aktivoitua.

Tällä hetkellä haaveena on vain päästä kortisonista eroon. Ja huomenna on kummipoikani 2-v. synttärit. Enpä olisi kaksi vuotta sitten kummipojan syntymän aikoihin arvannut kuinka erilaista elämäni olisi kahden päästä. Minkähänlaista se on kahden vuoden kuluttua?

Päivä 34

Tänään on ollut hyvin itkuinen päivä. Kaikki vain tuntuu liian raskaalta.
Hirveästi pitäisi kaikkea tehdä ja jaksaa. Ja käydä ulkona ja pitää yhtetyttä ystäviin. Minä en vain jaksa. Ihme, että jaksan nousta sängystä.
Ja koko ajan tuntuu, että itkettää. Kun ei jaksaisi itkeä. Enkä halua huolestuttaa miestä. Se luulee, että tämä johtuu siitä. Mutta ei johdu. Mua vain väsyttää.
Ja tuntuu ettei kenellekään voi kertoa, että nyt musta tuntuu tosi pahalta. Eikä kukaan sano, että kyllä kaikki järjestyy. Jotenkin, jossain vaiheessa. Sitä kai minä kaipaan, että joku sanois, että tämä paha olo loppuu joskus.
Enkä haluaisi vain valittaa koko ajan. Mutta no, omapa on blogini.

Tein itselleni uuden soittolistan. Hyvin rauhallista musiikkia.
Erityisesti Adelen Turning tables on soinut tänään. Ei edes ne sanat, mutta se piano. Se on ihana.
Ja Gotyen Somebody That I used to Know. Siinä biisissä sanat merkitsee ehdottomasti eniten.

Nelli kaipaa huomiota. Oma pikkuiseni.

Päivä 33

Olin ajatellut päivittää jo aiemmin, mutta se sitten jäi. Näköjään kerran kuussa on mulle tarpeeksi usein.

Helmikuu. Tuntuu, etten ole saanut mitään aikaseksi. Olin viikon vanhempieni luona "lomalla". Tuntui hyvältä saada vaihtelua arkeen. Ja näin ystäväni, joka oli Etelä-Suomesta tullut käymään omien vanhempiensa luona.

Luin muutaman kirjan taas.
Sofi Oksanen: Puhdistus. Tuon luin ollessani vanhemmillani. Tiedän kirjan saaneen paljon huomiota, kehuja ja palkintoja. Silti... se ei todellakaan ollut parhaita lukemiani kirjoja. Se kyllä kertoo tärkeän tarinan, mutta Oksasen kirjoitustyyli on rasittava. Kaikki kuvaillaan niin hirveän tarkasti, ettei minun keskittymiskykyni riittänyt siihen. Minkä ihmeen takia joka ikinen tuoksu ja valonsäde pitää kuvailla vähintään viidellä lauseella? No okei, ehkä vähän liioittelin, mutta sellaiselta lukeminen tuntui. Ilman noita kuvauksia, kirja olisi puolet lyhyempi. No onpahan luettu.
Susanne Collins: Nälkäpeli ja Vihan liekit. Nämä kirjat olivatkin sitten helppoa luettavaa. Luin molemmat kirjat muutamassa päivässä ja tykkäsin. Innolla odotan Nälkäpeli elokuvaa ensi kuussa.
Peter Franzén: Tumman veden päällä. Aihe oli raskas, mutta koska kertojana oli lapsi, lukukokemus ei ollut niin raskas. Yllätyin kuinka helppo lukuinen ja hyvä kirja tämä oli. Jokainen luku oli kuin oma pieni kertomuksensa. Suosittelen!

Kävin myös ravintoneuvojalla. Viime päivityksessä kerroin Paula Heinosen luennosta. Hän on kouluttanut ravintoneuvojani. Marja teki minulle täydellisen ruokavalion. Luontaisesti gluteeniton ja maidoton. Ja luomua. Hirveän tarkasti käytiin läpi kaikki mitä saan ja en saa syödä. Mikä on hyväksi maksalle ja mikä suolistolle (ne toimivat yhdessä). Ruokavalion noudattaminen täytyy aloittaa rauhallisesti, jotta elimistöni ei luule, että aloitin paaston tai puhdistuskuurin, koska sellaista maksani ei kestäisi. Tulen todella sairaaksi pienistäkin muutoksista ruokavaliossani, jos ne ovat minulle sopimattomia, joten kaikkea pitää kokeilla pikku hiljaa ja kuulostella miltä mikäkin tuntuu. En ole saanut aloitettua ruokavalion noudattamista. Jotenkin liikkeelle lähtö on vain ylitsepääsemättömän vaikeaa. Kun vain saisi käytyä kaupassa ja alkaisi vain tekemään vaikka leivän ensimmäisenä. Kun vaan jaksaisi.

Käytiin miehen kanssa eilen irtisanomassa tämä asunto. Muutto on kuukauden päästä. Stressiä luvassa.

Päivä 32

Uusi vuosi alkanut ja tammikuukin humahti ohi. Paljon on ollut miettimistä. Kävin toisen kerran psykiatrilla, diagnoosini lopulta oli vakava masennustila (ja jokin lisäys oli, mutta enpä sitä muista). Sanoin psykiatrille, etten halua/uskalla syödä masennuslääkkeitä maksani takia, niin hän melkein suuttui minulle, että "kyllä sinun nyt pitää näitä alkaa syömään". Ja sitten pääsin taas jonoon. Minut siirrettiin kaupungille hoitoon, eli olen nyt sitten mtt:n jonossa. Jono on aika pitkä, joten taas odotellaan. No pääsinpä kahdesti puhumaan huolistani ammatti-ihmiselle. Jos nyt edes puolen vuoden sisällä uudestaan. Mulla alkaa usko loppumaan tähän hommaan. Työkkärissä kävin näyttämässä uutta B-lausuntoani (jolla haen uudestaan eläkettä, mutta masennuksen vuoksi tällä kertaa). Työntekijäni (minut luokitellaan vaikeasti työllistettäväksi, joten minulla on aina sama työntekijä jonka luona käyn) luki lausuntoni ja eka reaktio oli "Oho! En kyllä ole saanut sinusta tällaista vaikutelmaa kun olet täällä käynyt." Niinpä, siinähän se juttu onkin. Yritän olla positiivinen, ettei näy päälle, jos on huono olla. Vaikka aika raskaalta se on alkanu tuntuun.

Kävin siellä ammatinvalintatesteissä. Tuloksien mukaan minulla on hyvä hahmotuskyky. Ja sellainen idea syntyi, että lähtisin lukemaan itseäni liiketaloudentradenomiksi. Sen myötä pääsisin toimistohommiin, eikä liiketaloudentradenomin mahdolliset ammattinimikkeet kuulosta yhtään hassumilta. Voipa olla, että yritän hyvinkin pyrkiä sitä opiskelemaan, kunhan vaan pääsis sisälle.

Tammikuussa olen uppoutunut kirjojen maailmaan. Mitään muuta en ole paljon tehnytkään. Sain muutaman kirjan joululahjaksi ja ne luin heti. En todellakaan osaa kirjoittaa arvosteluja, mutta ajattelinpa kertoa jotain noista kirjoista.
- Jari Tervo: Layla. Mulla on ollut Tervosta aika kovia ennakkoasenteita vaikeasti luettavana kirjailijana, mutta tuon kirjan osalta ne kyllä hälveni. Kirja eteni sujuvasti ja vaikka kertojia oli monta, se ei häirinnyt. Layla yllätti minut täysin. Se oli hyvin paljon muuta mitä odotin ja toi esille sellaista maailmaa mitä, ainakin mulla, tulee harvemmin mietittyä.
- Bushell Candace: Carrien nuoruusvuodet & Ensimmäinen kesä New Yorkissa. Olin sinkkuelämää-fani, niinpä minun piti lukea nuo kirjat. Ei mitään hirveän yllättäviä kirjoja, mutta mukavaa ajankulua jolloin ei tarvi paljon ajatella.
- Emma Donoghue: Huone. En ollut aiemmin lukenut tuosta aihepiiristä kirjaa. Virkistävää oli, että kirja oli kirjoitettu 5-vuotiaan näkökulmasta. Vaikka aihe oli todella rankka, se tuotiin esille 5-vuotiaan ajatusmaailman kautta. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja!
- John Green: The Fault in Our Stars. Tämä kirja on minulla vielä kesken. Mutta tähän mennessä, ehdottomasti yksi parhaista kirjoista mitä olen ikinä lukenut. Kovasti odotettu kirja, eikä ole kyllä pettänyt odotuksia.
EDIT: TFiOS on nyt luettu. Jäin sanattomaksi. Kannattaa lukea, muuta en osaa siitä sanoa. Täytti kaikki odotukset. Ei mikään ihme, että sitä on kehunut kaikki jotka sen kirjan ovat lukeneet.
Siinäpä muutamia mitä olen lukenut/lukemassa.

Nyt on vaihteeksi verikokeet taas tauolla. Mun elimistö on ottanut hyvin vastaan azamunin. Annostukset on tällä hetkellä 100mg azamunia/vrk. Kortisonia lasketaan pikku hiljaa, joten tällä hetkellä syön 5mg/2,5mg vuoropäivinä. Huhtikuussa seuraavat verikokeet.

Kävin kuuntelemassa Paula Heinosen luennon. Erittäin mielenkiintoinen luento. Hän kertoi ravinnon merkityksestä elämään yms. Hän puhui paljon myös luontaistuotteista, jotka tukee terveyttä. Nuo puheet kuitenkin minun täytyy sivuuttaa AIHin takia. Maksa ei kestä mitään luontaistuotteita, ja yllättäen ei myöskään kalanmaksaöljy kapseleita. Ne kaikki rasittaa maksaa liikaa ja voi laukaista uuden tulehduksen maksassa. Luennon väliajalla pääsi myös kysymään Paulalta neuvoja omaan tilanteeseen. Minäkin rohkaistuin kysymään neuvoa, koska ystävänikin kysyi omaan tilanteeseensa. Pikaohjeena hän sanoi, että minun kannattaisi syödä enemmän vihreää ja esim. seesam-öljyä. Kaikenkaikkiaan olin tyytyväinen, että menin sille luennolle.

Tuossapa minun tammikuu. Mitähän kaikkea keksin helmikuussa.