Luin kerran blogikirjoituksen, jonka nimi oli Toisen lapseen ei saa rakastua. Kirjoittaja oli kirjoittanut hyvin kauniin runon lapsettomuudesta ja sen tuomasta kivusta. Hän kirjoitti samassa postauksessa kuinka läheisten lapset tuovat hiukan helpotusta oman kivun keskelle, mutta niihin ei saa rakastua kuten omaan. Kun luin tuon tekstin jokin vuosi sitten, en ihan ymmärtänyt sitä. Mutta sairastumisen ja sen kaikkien sivuvaikutusten mukana aloin ymmärtää myös tuon postauksen merkityksen.
Blogi, josta puhun, on poistettu nykyään. En halua mennä tarkemmin syihin miksi. Jäin vain kaipaamaan tuota kirjoitusta ja sitä runoa.
Syyskuu oli raskas. Murhetta, huolta ja menetystä reunustettuna pienillä onnen hetkillä. En tiedä kuinka käsittelisin asiaa, ilman että minun tarvitsee siitä varsinaisesti puhua. Tuntuu, että haluaisin vain huutaa kivun ulos. Itkeä menetyksen kyyneleet niin että kuivun. Mutta samalla olen turta. En osaa käsitellä tätä yhtään. En tiedä miten.
Anteeksi, että tämä teksti on sekava. Mutta sama olo on mun pään sisällä.
Olen vain pahoillani. Anteeksi.
