Päivä 59 (mihin tämä aika kuluu?)

Marraskuun loppua elellään. Lokakuu humahti ohi. Luulin kirjoittaneeni postauksen lokakuussa, mutta olinkin päivitellyt syyskuun lopulla, hups.

Koeviikot olivat menivät, kokeet menivät hyvin. Sen jälkeen oli paljon kaivattu syyslomaviikko. Sain rentoutua ja vain oleskella. Vanhempieni luona käytiin vaihtamassa renkaat ja pesemässä auto ennen kunnon talven tuloa. Jännäksi meni kyllä, kun matkaa on 150km ja juuri edellisenä iltana satoi sitten ensilumet. Onneksi ne sunnuntai-iltaan mennessä olivat sulaneet pääteiltä sen verran, että päästiin reissuun.

18.10. pääsin näkemään PMMP:n viimeistä kertaa livenä. Menin sinne ystäväni kanssa, koska halusin kokea tuon keikan ihmisen kanssa, joka ymmärtää mitä PMMP minulle edustaa. Niin paljon kuin rakastan Miestäni, joskus tuntuu että kaikkea hän ei minusta ymmärrä. Mutta eiköhän tuo ole ihan normaalia ihmissuhteissa. Keikka oli upea, lauloin mukana koko lähes kaksi tuntisen ajan ääneni käheäksi. Niin paljon ihania muistoja tuli mieleen kaikkien biisien mukana. Voi kuinka jään kaipaamaan Paulaa ja Miraa.
Ja niin, minähän olen jättänyt alkoholin juomisen sairastumisen myötä, mutta kun keikkaa odoteltiin keksi ystäväni, että ostetaan yksi jekkukola puokkiin. Lopulta kävi niin, ettei hän pystynyt juomaan sitä ollenkaan ja minä sen sitten join. Yllätyksekseni minulle ei tullut siitä seuraavana päivänä pahoinvointia tai mitään muutakaan, mitä aiemmin on seurannut, jos olen juonut alkoholia (siis sairastumisen jälkeen). Näköjään pystyn jälleen yhden juomaan silloin tällöin.

Marraskuun alussa olikin sitten aika toteuttaa yksi pitkäaikaisemmista haaveista mitä minulla on: Päästä oikeaan isoon konserttiin. Minulla on ollut muutamia haaveita, joita haluan toteuttaa, mutta jotka ovat jääneet sairastumisen vuoksi. Tulloin marraskuun ensimmäisenä viikonloppuna lensimme Miehen kanssa Tukholmaan katsomaan Bruno Marsia. Enkä voi sanoin kuvailla kuinka minä nautin tuosta kokemuksesta. Konsertti oli AIVAN UPEA! Jopa Mieheni, joka ei todellakaan ole kuunnellut Brunoa ikinä, oli aivan fiiliksissä ja mukana koko keikan ajan. Tuo pieni viikonloppureissu teki meille niin hyvää ja minulle. Sain huomata, että kunhan lääkkeet ovat oikeat, pystyn minäkin matkustamaan ja nauttimaan pienistä jutuista. Pelkästään Tukholmassa käynti oli mahtavaa ja keikka kruunasi kaiken.

Verikokeetkin minulta otettiin tuossa jokin aika sitten. Ja minut on nyt virallisesti siirretty kaupungin puolelle hoitoon. Kyselin siitä tapaamisesta lääkärin kanssa ja hoitaja sanoi, että se on sitten joskus ensi vuoden puolella. Verikokeissa kaikki näytti hyvältä. Tulehdusarvoni olivat hiukan koholla, mutta hoitaja sanoi sen johtuvan flunssastani. Kysyin myös tarviiko minun ilmoittaa heille jos sairastun kuumeeseen. Vastauksena oli, että vain jos kuume jatkuu pidempään kuin pari päivää, koska silloin täytyy alkaa miettimään lääkitystä. Hoitaja joka minulle soitti, oli todella ihana ja juttelimme lähes puoli tuntia. Hänellä oli aikaa vastata kaikkiin kysymyksiini, eikä ollut yhtään kiireessä, niin kuin monesti tuntuu nämä soittajat olevan.

Tänään juttelin facessa yhden vanhan yläastekaverini kanssa. Muistin jälleen miksi olin ottanut häneen etäisyyttä. Hän on itsekin käynyt läpi rankkoja juttuja ja sairastaa vaikeaa epilepsiaa, joten sitä kautta hänellä on ymmärrystä tilanteeseeni. Hän kuitenkin suhtautui minuun jotenkin liian säälivästi. Hän sanoi mm. näin:

"kunnioitan kyllä sua, että oot selvinny tuosta kuitenkin ja puksuttelet eteenpäinmä oisin varmaan tosi katkera..."

Minulle tuli tuosta jotenkin todella paha mieli. Olen käynyt terapiassa ja tehnyt töitä tämän hyväksymisen kanssa. Olenhan minäkin ollut (ja olen yhä ajoittain) katkera, mutta koitan jatkaa elämääni ja oikeastaan mulle on ihan sama mitä tämä ihminen ajattelee. En minä kaipaa sääliä. Ja suosituin kommentti oli "voi ei" kun kerroin ihan muutamia faktoja aihista. Ei tämä nyt NIIN kauhea sairaus ole, että pitäisi noin hirveästi kauhistella. Muistan tuon ihmisen tehneen sitä aiemminkin ja juuri sen takia lopetin yhteydenpidon. Ymmärrystä ja tukea minä kaipaan, en sääliä ja kauhistelua. En tiedä, ehkä olen vähän herkällä tuulella. Voi olla, että huomena tuo keskustelu ei tunnu enää yhtään niin pahalta.

Joo, eiköhän tässä ollut taas vähän päivitystä. Joulukuussa sitten taas :)

Päivä 58

Voi sitä onnen päivää kun sain apteekista haettua Azamunia jälleen. Imurel ei vain sovi minun elimistölle, ei sitten mitenkään. Kai ne on ne täyteaineet, jotka tekevät minusta niin huonovointisen. Nyt kun tästä flunssasta selviän, saan aloittaa azan syönnin jälleen.

Tässä juuri ennen koeviikkoja sairastuin flunssaan ja kuume tietysti nousi. Minulle nyt on vielä hiukan epäselvänä, että pitäisikö minun ilmoittaa lääkärille tästä sairastumisesta vai riittääkö vain, että itse jätän lääkityksen väliin parin päivän ajan niin että elimistöni saa rauhassa toipua tästä flunssasta.

Minulle kirjoitettiin keväällä lähete kaupungille hoitoon. Eli asuinkaupungissani on tapana, että jos tämä on kotikuntana, heidät siirretään pois yliopistollisesta sairaalasta oman kotikunnan hoidettavaksi. Onneksi kaupungin gastrolla on myös hoitavana lääkärinä ihmisiä jotka ovat erikoistuneet tuolla yliopistollisessa sairaalassa ja ovat myös minua ihan alkuaikana hoitaneet.
Minua vain ihmetyttää, koska minulle luvattiin, että kun hoitosuhde alkaa, se alkaa tapaamisella lääkärin kanssa. Ja siitä eteenpäin kerran vuodessa minulla on tapaaminen lääkärin kanssa. Ja olen ymmärtänyt, että tämä on normaali käytäntö myös muualla Suomessa. Kerran vuodessa käydään kasvokkain keskustelemassa ja päivittämässä hoitosuunnitelmaa. Nyt kuitenkin minulle tuli kirje, että 15.10. on verikokeet ja sairaanhoitaja soittaa vastauksista. Ei edes lääkäri soita, vaan sairaanhoitaja. Missä on minun lääkäriaika, hoidon aloitus tapaaminen? Ei tämä nyt mene oikein. Pitää siltä sairaanhoitajalta sitten kysyä, että milloin pääsen näkemään lääkäriä. Ja muutenkin minulla on nyt kysymyksiä herännyt tuosta Imurelista yms. Todellakin kaipaisin nyt lääkäriä. Kyllähän sairaanhoitajatkin paljon tietävät, mutta he eivät tee päätöksiä minun hoitoon liittyen. Uusi lääkereseptikin pitäisi saada. Minähän en luovu minulle kuuluvista lääkärikäynneistä. Minä en tätä sairautta itselleni pyytänyt, enkä edes elintavoillani tämän syntyyn voinut vaikuttaa, niin mulla on oikein kunnolliseen hoitoon ja kaikkiin lääkärin tapaamisiin, jotka tarvitsen. Se että voin hiukan paremmin, ei tarkoita että minut voidaan heivata johonkin ö-mappiin ja ottaa pelkkiä kontrolliverikokeita. Sen verran tämä sairaus on minulle opettanut, että en enää hyväksy tuollaista, vaan otan sen mikä minulle kuuluu.

Niin joo, lisäsin oman sähköposti osoitteeni tuonne "Kuka minä olen" sivulle, jos joku haluaa minulle lähettää sähköpostia ja jutella aihista tai mistä vaan. :)

Päivä 57 (kesäkuulumiset)

Mihin tuo heinäkuu hävisi? Ja kohta ollaan jo elokuunkin lopussa. Olen ollut niin lomalla, että olen unohtanut päivitellä blogia. Hups.

Heinäkuun alussa lähdettiin Miehen kanssa käymään Roomassa. Ensimmäinen kerta ulkomailla sairastumisen jälkeen. Siellä oli kyllä ihanaa ja KUUMAA. Pakko myöntää, että lääkkeiden säännöllinen syönti tuotti vaikeuksia. Imurel aiheuttaa minulle aamuisin pahoinvointia ja kun yleensä sitten jo heti aamusta lähdettiin liikenteeseen, niin lääke jäi yleensä ottamatta. Iltalääkkeen söin kyllä päivittäin. Eli puolilääkityksellä meni viikko. Lääkärille tuota ei uskalla kertoa, mutta koska vointi oli hyvä ja mitään suurempaa ei tuntunu siitä tulevan niin menihän se noin. Muuten jaksoin olla reissussa yllättävänkin hyvin. Ihana kun on fyysinen kunto palautunut niin, ettei väsy koko aikaa. Ja henkinenkin puoli antoi periksi niin, että pystyin olemaan ruuhkissa ja isoissa ihmisjoukoissa, eikä alkanut ahdistamaan. Ja sitten muutama matkakuva. :)

Tämä otettiin yhdeltä näköalatasanteelta. Kyllähän me Colosseum käytiin myös sisältä katsomassa.

Trevin suihkulähde. Sinne käytiin heittämässä kolikot ja toivomassa.

Pantheon oli upea.

Ja tietysti piti käydä maistamassa aitoa italialaista pizzaa. Viimeisen illan pizzat olivat ehdottomasti parhaat. 

Minun veljeni sai heinäkuussa tytön. Pikkuista neitiä käytiin ihastelemassa melkein heti heidän kotiuduttuaan. Muuten olen ollut aika paljon kotosalla. Kouluun paluu on ensi viikolla, niin muuttuu minunkin elämäni vähän aktiivisemmaksi.

Päivä 56

Nyt on kesäloma vihdoin alkanut. Opiskelin kesäkurssilla espanjaa mikä olikin yllättävän kivaa. Muutenkin kevään kurssit koulussa sujuivat yllättävän hyvin. Saa nähdä mitä syksy tuo tulessaan koulun kanssa.
Elämä on muutenkin sujunut eteenpäin hyvin tasaisesti. Mitään hirveän ihmeellistä ei ole tapahtunut.

Tuossa pari viikkoa sitten lähdin ostamaan azamunia kun edelliset olivat loppuneet. Kuulin, että lääketehtaalla on jotain ongelmia toimittaa lääkettä ja se on ollut jälkitoimituksessa huhtikuusta lähtien. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että lääkettä ei saa mistään missään. Seuraavan kerran lääkettä on luvattu viikolle 33, se on elokuussa. Eikä yhtään varmaa, että sitä saa silloinkaan. Ihmettelin siinä sitten, että mitäs nyt tehdään niin apteekkari sanoi, että on toinen korvaava valmiste, imurel, joka korvaa azan. Mutta tämäkin lääke on heiltä loppunut. Ja niin se on kuulemma loppunut koko kaupungin alueelta. Ja myös tämä lääke oli menossa jälkitoimitukseen, koska myös tällä yhtiöllä oli ongelmia lääkkeen toimituksessa. Meinasin jo mennä hiukan paniikkiin siinä apteekin tiskillä, että minun on pakko saada lääkkeitä tai mulle puhkeaa uusi tulehdus. Apteekkari oli onneksi sen verram ihana, että lähti soittelemaan sivuapteekkeja läpi, että josko jostain löytyisi azaa tai imurelia. Lopulta tärppäsi ja yhdessä sivuapteekista imurelia vielä löytyi. Läksin sitten suoraa päätä sinne ja ostin vähän yli kolmen kuukauden paketit saman tien. Ihan vain sen takia, että jos nämä kaikki loppuu, niin onpahan syksyyn asti lääkkeitä.

Siinä kyllä tajusi, että kyllä on minun hyvinvointi muiden käsissä. Olen lopun elämääni riippuvainen lääkkeistä, jolla on valmistusongelmia lähes vuosittain. Imurel toimii kyllä myös, mutta sen lääkkeen täyteaineet aiheuttavat minulle närästystä. Minulla on ikävä azamunia. Voi kun saisivat ongelmansa hoidettua, eikä tarvitsisi aina pelätä apteekkiin mennessä, että onko lääkkeitä tällä kertaa tarjolla. Syksyllä kun minut siirretään kaupungille hoitoon, pitää kysyä lääkäriltä, että mitä tehdään jos tällainen toistuu eikä imureliakaan ole saatavilla. Pelottava skenaario.

Onneksi olen jo hyväksynyt sen, että joudun lääkkeitä syömään. On minulla ollut jossain vaiheessa aika jolloin olisin varmaan lopettanut lääkkeiden syömisen sen takia, että niitä ei löydy mistään. En todellakaan olisi niitä lähtenyt metsästämään toiselle puolelle kaupunkia.

Ostin meille uuden keittiönpöydänkin ja tuolit. Niiden piti saapua puolessatoista viikossa. Siitä on melkein kuukausi, mutta maanantaina ne vihdoin tulevat meille. Ihana saada keittiöön vaalea pöytä ja tuolit. Entiset olivat tumman ruskeat ja tekivät keittiöstä todella hämärän. Ostin uudet verhotkin. Ihanan vihreän retrot keltaisilla kukilla. Mies ei ihan hirveän innoissaan niistä ollut, mutta sanoi, että kunhan minä olen tyytyväinen niin hänkin on. :)

Mutta nyt hyvää juhannusta kaikille! Palaan taas heinäkuussa, sillä kertaa kuvien kera. Minulla on tiedossa jotain mukavaa heinäkuun eka viikolle.

Päivä 55

En oikein jaksa miettiä mitä olen viimeksi kirjoittanut. Yli kuukausi siitä on, sen tiedän. Elämä on ollut sekä ylä- että alamäkeä. Meidän mummo kuoli maaliskuun puolivälissä. Ikävä on kova. Hautajaiset olivat kauniit, ihan mummon näköiset ja oloiset. Koin jälleen vaikeita hetkiä kun yritin lausua pientä runoa arkun äärellä. En pystynyt, onneksi äiti auttoi minut loppuun.

Minulla oli myös synttärit. Täytin pyöreitä vuosia. Juhlittiinkin kolmesti. Ystäväni ja Mies järjestivät minulle yllätysjuhlat. Ne olivat aivan ihanat. Ja tuntui uskomattomalta, että joku oikeasti näki niin paljon vaivaa minun vuokseni. Uskomatonta. Olin sanaton. Rakastan heitä niin paljon. Pidin juhlat myös sukulaisilleni, ja toiset kavereille jotka eivät päässeet yllärijuhliin.

AIHin suhteen tuli uutisia. Meille annettiin lupa, että jos halutaan, niin nyt voidaan alkaa yrittämään lasta. Tämä on minulle niin iso juttu, ettei kukaan sitä oikeasti ymmärrä. Elimistöni on nyt niin hyvässä kunnossa, että voisin toteuttaa suurimman haaveeni. Mutta kuitenkin jokin pidättelee minua. Enkä vieläkään tiedä mikä.

Koulun suhteen kaikki sujuu niin kuin pitääkin. Valitsin suuntautumisvaihtoehtoni ja syksyllä alkaa sitten ammattiopinnot. Nyt nautin kesän vapaudesta. Ja koitan saada pääni kuntoon. Jostain syystä minulla on taas paha olla. Itkeskelen ilman syytä, koen olevani arvoton kasa risuja, enkä oikein osaa nähdä hyvää missään saati tulevaisuutta itselläni. Koulussa kaverit naureskeli jotain tulevaisuudesta ja vanhainkodissa olemisesta. Ja minä pystyin vain ajattelemaan, etten varmaan edes pääse ikinä vanhainkotiin. Elimistö pettää ennen sitä. Vaarallisessa kierteessä taas ajatukset. Suunta on alaspäin jos jatkan tätä, sen tiedän kokemuksesta.

Kaipaisin taas jotain uutta elämääni. Uusia ihmisiä tai jotain. Ehkä kaipaan sitä, että minulla olisi joku ystävä tuossa vieressä joka tukisi minua, eikä minua aina korvattaisi jollain toisella kaverilla. Ehkä kaipaankin pysyvyyttä elämääni. Jotain mikä ei koko ajan muuttuisi. Jotain johon voisi luottaa.

Päivä 54 (tulokset)

Tänään oli lääkärin soittoaika. Sain tulokset koepalasta. Koepalasta löytyi tulehdussoluja edelleen. Tuntuu, että se oli vähän pettymys, vaikka lääkäri sanoikin, että ei tarvitse huolestua. Maksa-arvot on pysyny hyvinä ja hemoglobiini on noussu takaisin normaaliksi sen notkahduksen jälkeen. Gastron lääkärit aikoo käydä tulokset läpi patologien kanssa ja siinä katsotaan mikä maksan tilanne on ja voidaanko azamunin purkamista miettiä jossain vaiheessa.

Mulla on kuitenkin kivut palannu tuonne oikeaan kylkeen. Lääkäri huolestu sen verran, että parin viikon sisällä on ultraääni. Lääkäri epäili, että se olisi tuo vuotanut veri, joka siellä aiheuttaa kipua. Sitä kuitenkin vuoti aika paljon. Hemoglobiinin perusteella uutta vuotoa ei kuitenkaan ole tullut.

Minulla on vähän vaikeuksia sulatella sitä uutista, että maksassa on edelleen tulehdussoluja. Käytännössähän se tarkoittaa, että maksa tuhoutuu pikku hiljaa kuitenkin, vaikka lääkitys onkin kohdillaan ja toimii. Minä en voi omilla toimillani tehdä yhtään mitään asian hyväksi ja se turhauttaa. Pitäisi vaan jaksaa uskoa ja toivoa, että tulehdus loppuu jossain vaiheessa. Jaksaminen vaan on välillä vaikeaa.

Päivä 53 (pieleen mennyt biopsia)

Hupsista. Minä elin koko tammikuun siinä käsityksessä, että olin kirjoittanut alkukuusta postauksen, joten en pitänyt kiirettä seuraavan kanssa, mutta nyt huomasin, että edellinen olikin kirjoitettu joulukuun lopulla. Tarkoitukseni ei ollut pitää kuukauden taukoa. Mutta nyt on aika selittää miksi niin kävi.

14.1. minulle tehtiin uusi maksabiopsia (eli otettiin koepala), edellinen oli otettu tammikuussa 2011. Silloin pari vuotta sitten kaikki sujui mukavasti. Komplikaatioita ei ollut, ottava lääkäri oli hyvä ja kaikki sujui niin kuin pitikin. Tällä kertaa ei.
Aamulla saavuin gastrolle, kävin lääkärin luona ja minut valmisteltiin koepalaan (laitettiin tippa, vaihdoin sairaalavaatteisiin, yms). Koko aamun minulla oli olo, etten halua mennä koepalaan. Tuntui, että kaikki ei ole hyvin. Menin kuitenkin, pakkohan se oli. Kun sitten minulta alettiin ottamaan koepalaa, lääkäri tutki minut ensin ultralla. "Hmm.. maksa on vähän vaikeassa paikassa.. kuinkas se nyt noin pieni on" Voitte kuvitella mitä mun päässä liikkui kun tuollasia puhui ääneen. Onko mun maksa kunnossa?! Miten niin pieni?! Apua, onko mun maksa sittenkään tulehdusvapaa?! Joo, ei rauhoittanut yhtään kuulla tuollasta. Sitten lääkäri laittoi yhden puudutuspiikin. Mulla on yleensä vähän liian hyvä sietokyky puudutusaineille, mutta siinä jännittävässä/pelottavassa tilanteessa en tajunnut sanoa sitä. (Viime kerralla päädyttiin laittamaan kaksi piikkiä kun yksi ei tehonnut.) Tämä lääkäri ei kuitenkaan tarkistanut alkoiko puudutus vaikuttaan, vaan tuikkasi koepalaottopiikin suoraan maksaan ja sehän sattui aivan järjettömästi. Vedin henkeä kivun takia, vaikka hengittäminen on kiellettyä. Lääkäri vain sanoi, että äläpä hengitä. Ja koko ajan selosti jollekin harjoittelijalle mitä hän tekee. Niinpä minä olin siinä ja tunsin koko ajan kaiken ja toinen vain jutteli, että mitä tekee eikä kiinnittänyt minun kipuun mitään huomiota. Onneksi otto oli pian ohi ja pisto kohtaa alettiin painaan. Eli pisto kohtaa pitää painaa 5-10min, jotta vuoto lakkaa. Sairaanhoitaja, joka tuli painamaan sitä pisto kohtaa, valitteli kuinka hänen polvensa on kipeä ja lopetti painamisen noin 3 minuutin jälkeen (näin kellon koko ajan ja seurasin aikaa kun ei ollut muutakaan tekemistä ja mainitsinko, että minulla on ongelmia verenhyytymisen kanssa, joten minun pistokohtaa olisi pitänyt painaa sen maksimiajan). Sen jälkeen minut laitettiin selälleen ja 4-6tunnin paikallaan olo alkoi.

Odottelin käytävällä, että minut siirretään osastolle tarkkailuun ja aloin tuntea hengittäessä ahdistusta. Osastolla olin ollut noin puoli tuntia kun hengittäminen alkoi käymään kipeää hartioihin enkä pystynyt enää vetämään kunnolla henkeä vaan hengittelin hyvin pinnallisesti. Kyselin hoitajilta onko tämä normaalia ja koko ajan joku oli minun luona, koska eihän tämä näin pitänyt mennä. Lopulta hengittäminen oli erittäin vaikeaa, alaselkääni särki niin etten pystynyt olemaan aloillani ja verenpaineeni alkoivat heitellä. Tässä vaiheessa kutsuttiin mun luo gastron lääkäri, joka määräsi minulle laitettavaksi jotain kipulääkettä suoraan suoneen, että saisin hengitettyä. Kun lääke laitettiin, verenpaineeni romahti täysin, minua pyörrytti ja oksetti, ja happisaturaationi tipahti (sormeen laitettava mittalaite hälytti koko ajan). Minulle tilattiin hätäultra. Siinä odotellessa hoitajat olivat koko ajan minun ympärillä ja sanoivat, että koita pysyä hereillä niin tiedetään mikä vointi sulla on. (kohtaus oli kuin jostain sairaalasarjasta missä potilaalla meinaa mennä koko ajan taju ja häntä pidetään hereillä juttelemalla.) Joku toinen potilas kävi kysymässä hoitajilta jotain ja he vastasivat vain, että palaisivat hetken kuluttua asiaan, koska heillä oli nyt kiireellinen potilas hoidettavana. Tuossa vaiheessa vain ihmettelin, että kukahan tuo kiireellinen potilas on. Vasta seuraavana päivänä syödessäni lounasta minulla välähti, että sehän oli minä.

Lopulta minut vietiin ultraan. Siellä tämä sama lääkäri ja polvivaivainen sairaanhoitaja kyselivät minulta hymyssä suin, että sinähän et malttanut kauaa pysyä poissa. (Voi kuule, olisin pysynyt jos kaikki olisi mennyt hyvin.) Ultrassa näkyi maksan päällä suurehko hematooma, eli verenpurkauma. Minut vietiin takaisin gastrolle tarkkailuun odottamaan osastolle pääsyä. Koko tämän ajan olin hiukan pihalla kaikesta, koska saamani kipulääke oli jotain todella voimakasta. Lopulta minut siirrettiin osastolle ja kerrottiin, että joudun viettämään siellä yön tarkkailussa. Minulta alettiin myös ottamaan verikokeita sääännöllisesti jolla seurattiin hemoglobiini tasoa. Jos se tipahtaisi äkillisesti se olisi sen merkki, että vuoto ei lopu ja minut pitäisi leikata vuodon tyrehdyttämiseksi.

Joskus kahden aikaan soitin Miehelle, että nyt on huonoja uutisia, minulle tuli komplikaatioita. Puhuminen oli todella vaikeaa ja lääkkeet tekivät minut sekavaksi. Sain kuitenkin kerrottua Miehelle osaston ja huoneen ja pyysin häntä tulemaan sinne kun pääsee koulusta. Kun Mies tuli käymään, sovittiin, että hän ilmoittaa minun vanhemmille tilanteen, koska itse en pystynyt puhelimessa puhumaan. Tuossa vaiheessa minun luona tuli käymään lääkäri joka selvensi tilannetta. Eli minulla oli vuotanut verta maksan päälle, joka painoi palleaa ja näin esti keuhkojen normaalin laajenemisen ja siksi hengittäminen tuntui niin kivuliaalta. Hän selitti myös mahdollisuuden joutua leikkaukseen.

Kylläpäs tästä on tulossa pitkä postaus. Ehkä kerron lyhyesti loput. Eli se ilta minua seurattiin tiiviisti ja otettiin verikokeita. Kipulääkettä annettiin lisää, koska hengittäminen sattui yhä todella paljon ja alaselkäni oli niin kipeä että pystyin makoilemaan vain yhdessä asennossa. Harmi vain, että tämä kipulääke aiheutti minulle kovaa pahoinvointia (johon onneksi sain lääkettä). Vasta illalla kuuden jälkeen (9h koepalanoton jälkeen) minulle annettiin lupa nousta ja mennä vessaan. Tähänkin meni yli puoli tuntia, että pääsin sängystä ylös (pyörrytys ja pahoinvointi eivät auttaneet asiaa). Iltahoitaja kävi luonani juttelemassa ja kertoi, että verta oli vuotanut n.2dl. Mutta koska hemoglobiini pysyi siellä 130 pinnassa (ennen biopsiaa se oli 148), vuoto oli todennäköisesti tyrehtynyt.

Kipulääkkeen voimin mentiin se yö. Yhden kerran kun tulin wc:stä ja menin makuulle luulin, että tukehdun kipuun. Kipulääkkeen vaikutus oli loppunut ja asennon löytäminen oli vaikeaa. Eli lisää lääkkeitä suoneen niin sain nukuttua yön. Seuraavana päivänä pääsin iltapäivällä kotiin, koska hemoglobiini oli pysynyt 130:ssä. Minua ei olisi vielä päästetty kotiin, jos olisin ollut yksinasuja, koska en saanut vielä tehdä mitään. En nostaa edes maitopurkkia. Ohjeeksi annettiin, että viikko piti olla tekemättä yhtään mitään, ettei pistopaikka puhkeaisi ja verenvuoto alkaisi uudestaan. Ja kaksi viikkoa lisää piti olla vielä rasittamatta itseä, kouluun saisin mennä, mutta raskasta koululaukkua ei saisi kantaa.

Tämä viikko on nyt kolmas viikko biopsiasta. Edelleen syön kaksi litalginia päivässä kipujen takia. Oikealla kyljellä nukkuminen sattuu ja siinä tuntuu painetta. Veri ei ole vielä lähtenyt pois maksan päältä. Onni on, että vuoto lakkasi itsekseen. Olen periaatteessa kunnossa, mutta ei tämä mukavaa ole. Ja jälleen olen ottanut takapakkia sairauden hyväksymisen suhteen. Mitä kaikkea pitääkään vielä läpi käydä tässä elämässä?