Viime viikko oli vaikea. Työharjoittelussa ei sujunut mikään niin kuin toivoin ja muutenkin oli väsymys päällä. Lisäksi tuntui kuin musta pilvi ois roikkunu tuossa pään päällä. Mietin, että mistä tämä vois johtua. Tuntui, että räjähdän, jos en voi jollekin jutella tuosta. Tiistaina tajusin, että siitä oli lähes päivälleen neljä vuotta kun jouduin sairaalaan eka kerran aihin takia.
4 vuotta. Se on pitkä aika. 4 vuotta sitten elämä muuttui. 4 vuotta olen kantanut ns. sairauden leimaa (joka on siis mun pään sisällä, koska tämähän ei ulospäin näy). 4 vuotta ollaan miehen kanssa eletty pitkälti aihin ja masennuksen ehdoilla.
Tuntuu, että voisi alkaa olla muutoksen aika.
Muistan kevään 2012. Muistan sen kerran kun kävin psykiatrisella sairaanhoitajalla ja juttelimme aihista. Muistan sen hetken kun hän sanoi, että minun pitää muistaa kuinka minussa on muutakin kuin sairaus. Olen paljon muuta kuin pelkkä maksa, joka sairastaa. Ja muistan sen tunteen joka minulle noista sanoista tuli. Se helpotus kun toinen ihminen antoi minulle ajatuksen, joka ei ollut sairas, joka ei ollut musta. Tuo oli se hetki kun parantuminen masennuksesta alkoi. En usko, että hoitaja sitä itse edes ymmärsi.
Kunpa joku voisi parantaa aihinkin noin. Sanoa taikasanan ja kaikkia alkaisi muuttua paremmaksi. Mutta eihän se niin mene. Vaan helpompaa tämäkin nykyään on. Onhan tässä ollut 4 vuotta aikaa opetella yhteiseloa. Ja koko loppuelämä, jos se sitä vaatii.
Vaan enpä minä saanut kenellekään noista fiiliksistä viime viikolla juteltua. En edes tänne kirjoitettua. Viikonloppu kuitenkin auttoi. Tämä viikko on tuntunut paremmalta. Ja eilen allekirjoitin työsopimuksen harhoittelupaikkaan. Pääsin sinne tuntitöihin opintojen ohella, sitten kun harjoittelu loppuu. Että jotain hyvää mahtuu tähänkin syksyyn.
