Päivä 44 (tuleva ja mennyt ajatuksissa)

Täytin lopulta ne hakemukset Kevalle ja Kelalle. Olen jopa hiukan ylpeä itsestäni kun sain otettua itseäni niskasta kiinni ja tehtyä asioita, joita pitikin. Puoli vuotta takaperin tämä ei olisi onnistunut. Olen näköjään mennyt asioissa jo vähän parempaan suuntaan. Ja asioilla tarkoitan masennusta yms.

Mutta ei se lomakkeen täyttö helppoa ollut. Siinä sairaushistoriaani (jälleen kerran) kirjoittaessani tajusin, että olen hukannut kaksi vuotta elämästäni taivaan tuuliin sairastaessa. Kaksi vuotta!! Se on aika paljon nuoruudesta pois. Joskus sitä miettii, että olenko tuhlannut elämääni. En edes halua miettiä seuraavaa syntymäpäivääni. Sanottakoon sen verran, että mun tämän hetkinen elämä ei vastaa miltään osin sitä mistä olen haaveillut. Yhtäkään ns. isoa haavetta en ole pystynyt toteuttamaan mikä sinällään jo tuntuu turhauttavalta. Siihen kun lisää päälle kaksi vuotta sairastamista (aih ja masennus). Minua vain ahdistaa.
Olen noin vuosi sitten ostanut magneetin jääkaapin oveen, jossa lukee: Elämä on sitä kuinka käsittelet suunnitelma B:n. Kai tämä mun elämä nykyään on sitten se suunnitelma B, kun A ei toteutunutkaan.

Joskus sitä miettii myös kuinka erilainen mun ja Miehen suhde olisi, jos en olisi sairastunut. Minä aloin oireilemaan aihin vuoksi kun oltiin oltu vasta vuosi yhdessä. Nyt ollaan kihloissa, mutta niin. Toisaalta jos ja kun me tästä selvitään niin me selvitään kyllä melkeen mistä vaan. Mutta helppoa tämä ei ole ollut, sen voin sanoa ihan suoraan.

Terapia on seuraavan kerran parin viikon päästä. Voi kuinka sitä odotankaan. Pää täynnä ajatuksia, joita pitäis päästä purkaan jollekin.

Ja koulun aloitus jännittää yhä, nyt enemmän kuin aiemmin. Keskiviikkona on eka päivä. Eikä vaateongelma ole vieläkään ratkennut. Minun normivaatteet kun on ollut jo pari vuotta huppari ja farkut (päiväkodissa rentopukeutuminen oli hyvin suositeltavaa) tai kotona kotihousut ja t-paita. En minä osaa enää pukeutua siististi "ihmisten ilmoille". Ääh, pää hajoaa.

Taidan kuunnella (ja linkittää sen tähän) vielä yhden ihanan biisin joka rauhoittaa minua ja sitten nukkumaan.

Päivä 43 (kouluun?!?)

Päätös on tehty. Valitsin koulupaikan. Se päätös vaati keskustelua terapeutin, työkkärin, kavereiden, koulun ja perheen kanssa. Onko päätöksien tekeminen muillekin näin vaikeaa? Vai olenko se vain minä, vai johtuukohan tämäkin masennuksesta? Lopulta päätöksen tein minä itse, kertomatta kenellekään. Mies oli kavereiden kanssa ulkona ja minä yksin otin paperit käsiini tutkiskelin niitä ja päädyin lähtemään opiskelemaan itseäni useamman vuoden nuorempien kanssa. Saa nähdä mitä siitä tulee. Pelottaa.

Eilen meillä kävi Miehen kaveri tyttöystävänsä kanssa. Jännitin jo etukäteen sosiaalista kanssakäymistä. Mutta se sujuikin yllättäen hyvin. Tyttöystävä oli todella mukava ihminen eikä keskusteleminen hänen kanssaan ollut vaikeaa, päinvastoin. Tämä antoi minulle hiukan luottamusta tulevaan. Jos tulevasta opiskeluryhmästäni löytyy edes pari tuollaista tyyppiä, tulen selviämään koulun aloituksesta. Mutta jos ei, niin sitten olen pulassa. Onneksi Mies on samassa koulussa. Parin eka päivän aikana hän pystyy olemaan mulle seurana vapaa hetkinä. Jännittääköhän kukaan muu tällasia asioita, ihan epäolennaisia opiskelun kannalta. Mutta silti, mitä ihmettä laitetaan päälle kouluun? Kuinka tämä onkaan välillä niin vaikeaa.

Minun pitäisi ehdottomasti laittaa hakemuksia Kevalle/Kelalle pian menemään. Jos on edes pieni mahdollisuus, että he tukisivat minun opiskeluani, hakemus täytyy laittaa. Mutta mutta.. Kuten mainitsin: viivyttely, tuo laji, jossa olen mestari nykyään. Hakemus on muutaman sivun pitkä ja vaatii oikein sanamuotojen löytämistä kun kuvaillaan miksi edellinen ammatti ei sovikaan minulle, vaan tarvisin heidän tukensa uudelleen koulutukseen. Kun vaan saisi sen aloitettua, kai se sitten menisi. Kun vaan jaksaisi, eikä sen täyttäminen ahdistaisi näin paljon. Käydä läpi omia epäonnistumisiaan, miksi ei voikaan tehdä työtä, jota haluaisi tehdä. Ei kuulosta kivalle. Masentaa kirjoittaakin tästä.

Mulla on aihin suhteen ollut nyt vähän hiljaiseloa. Välillä kämmeniä kutittaa vähän, mutta se loppuu kun laittaa kortisonivoidetta. Eikä kutina ole jatkuvaa, joten en ole niin huolissani siitä. Syyskuussa on taas verikokeet, eiköhän siellä näy, jos jotain on vialla.

Olen kuunnellut taas viime päivinä inspiroivaa musiikkia, auttamaan minua tajuamaan, että kouluun meno on minulle hyvä juttu. Että se olen minä joka siitä hyödyn, minun elämähän tässä on kyseessä. Erityisen hyväksi olen todennut Alicia Keysin Empire State of Mind:n. Sen sanat on niin hyvät. Linkitän sen tähän loppuun vielä.