Olin taas kateissa viime kuun. Anteeksi. Kun on tarpeeksi paha olla, en saa itseäni tekemään mitään ylimääräistä. Tällä kertaa pystyin kuitenkin puhumaan tapahtuneesta. Vuosi sitten ei ollut mitään mahdollisuutta, että olisin sanonut kenellekään mitään. Meni kauan, että pystyin sen kirjoittamaan ja puolen vuoden kuluttua tapahtuneesta itkin yhä kun sen ääneen sanoin. Nyt pystyin sanomaan sen heti suoraan. Itkin jälleen. Voi että itkin. Mutta pystyin puhumaan. Pystyin jopa äidille sanomaan.
Niin, tämä asia mistä puhun on keskenmeno. Vuosi sitten syyskuun lopussa jouduin käymään läpi ensimmäisen. Tiesin jo viikkoa ennen, että kaikki ei ollut ok. Kun se sitten tapahtui, mun maailma romahti. En ymmärrä kuinka selvisin sen läpi. Se aika on kuin sumussa nykyään. Ja tein vielä opparia siinä kaiken keskellä ja kävin töissä koulun ohella. Ehkä se olikin se mikä sai minut menemään eteenpäin vaikka tuntui että missään ei ole mitään järkeä.
Heinäkuun lopulla kävin varhaisraskauden ultrassa ja siellä näkyi, että sikiö oli kuollut. Sain lähetteen naistenpoliklinikalle ja seuraavana päivänä minut tutkittiin uudestaan ja päädyttiin lääkkeelliseen keskenmenoon, koska raskaus oli vasta 7.viikolla. Sikiö piti saada minusta ulos mahdollisimman pian, jotta elimistö pääsisi palautumaan. Jo aihinkin takia. Sinä lauantaina söin lääkkeet ja kävin läpi toisen keskenmenon. Tämä oli ehkä jotenkin helpompi käsitellä, koska tiesin, että sikiö oli kuollut. Ei se sitä surua vienyt pois kuitenkaan. Ensimmäinen oli spontaani keskenmeno ja tapahtui yllättäen. Tähän valmistuin kaksi päivää ja pystyin itse määrittämään ajan jolloin se tapahtuisi. Kipu oli molemmilla kerroilla ihan hirveä. Kokemus, jota en halua enää ikinä käydä läpi.
Ja itkin jälleen. Miksi me? Miksi meidän vauvat kuolee? Miksi me ei saada kokea tuota onnea? Miksi se viedään aina meiltä pois? Mikä minussa on vialla? Lääkärit sanoi, että jos vielä kolmas keskenmeno tapahtuu, aletaan tutkimaan syytä. Syynä voi olla aih. Tai mun lääkitys. Tai sitten vain huono tuuri. Luonto on päättänyt näin. Kaikella on syynsä. Se on mun mantra jota olen hokemut itselleni nyt viimeiset kuusi viikkoa. Kaikelle pitää olla tarkoitus. Mun on pakko uskoa tuohon, muuten en jaksa. En pysty.
Äiti soitti noin viikko tapahtuneen jälkeen ja kyseli hääjärjestelyistä. Vastasin suoraan, että nyt ei voimat riitä ja kerroin syyn. Tuntui hyvältä vihdoin saada kerrottua. Nyt pikku hiljaa elämä on jatkunut. Valittiin kutsukortit ja löysin itselleni morsiuspuvun. Elämä jatkuu (kipu ja suru vain pysyvät).
