Päivä 36

Kävin tänään tk-lääkärillä. Sairausloma on jälleen lopussa piakkoin. Alkaa käydä vähän rasittavaksi kun joka kerta on uusi ihminen vastassa ja pitää selittää kaikki alusta lähtien. Tämä lääkäri oli kuitenkin se joka minut alunperin lähetti sairaalaan kun olin keltainen.
Käynti oli hiukan turhahko. Minun pitää käydä ensin psykiatrisella sairaanhoitajalla ja sen jälkeen lääkäri konsultoi tuota hoitajaa ja sitten vasta kirjoittaa lausunnon.
Lääkäri sanoi, että hän ei yleensä hoida masennuspotilaita, joten ei myöskään puuttunut lääkitykseen (jota en syö). Aluksi lääkäri vaikutti hiukan töykeältä, mutta keskustelun edetessä ja kun tilanne selkeni hänelle, hän alkoi vaikuttaa ihan mukavalta. Ymmärtäväisemmältä. Kovasti sanoi, että minun täytyisi koittaa lähteä ulos kotoa. Löytää jokin minulle sopiva urheilulaji. Tottahan hän puhui, mutta kun...
Lopuksi lääkäri vielä sanoi, että tämän kun saat läpi käytyä, olet käynyt aikamoisen elämänkoulun. Ja olet paljon vahvempi. Niinpä, kun vaan saisin tämän käytyä läpi.
Nyt pitäis Kevalle alkaa väsään valitusta.

Ja pitäis päättää pikku hiljaa blogin kohtalokin. Tämä on jo päivä 36..  Viime viikolla tuli vuosi täyteen diagnoosista. Ensi kuussa tulee täyteen vuosi blogin parissa.

Päivä 35

Olen parin päivän aikana alkanut miettimään sairastumistani. Siitä on noin viikon päästä tasan vuosi kun sain AIH diagnoosin. Onko mun elämä parantunu vai huonontunu vuoden aikana? Se on ainakin selvä, että se on muuttunut täydellisesti.
Nykyään pitää katsoa tarkemmin mitä suuhunsa pistää. Varsinkin kaneli on kiellettyjen listalla. Hunaja ja kardemumma ovat jääneet kokonaan pois myös. Sipulia taas pystyn nykyään jo vähän syömään. Sitrusten syöntiä on pitänyt rajoittaa. Ja esim. appelsiinimehu ei sovi juotavaksi joka päivä. Punaista lihaa en ole syönyt ennenkään, enkä kyllä edes harkitse sen uudelleen syömisen aloittamista enää.
Alkoholi on jäänyt kokonaan pois. Lääkärit sanoivat, että jos on pakottava tarve niin voi vähän juoda, mutta sitä ei suositella. Enkä koe alkoholin juomisen olevan sen aiheuttaman kivun arvoista.
Luontaistuotteet ovat myös historiaa. Ne rasittavat maksaa suunnattomasti. Ja jokin aika sitten sain tietää, että kalanmaksaöljykapselit voivat laukaista tulehduksen uudelleen.
Samoin kaikki särkylääkkeet ovat mennyttä aikaa. On pitänyt löytää uusia keinoja päänsäryn parantamiseksi. Yksi hyväksi havaittu keino on se, että mieheni hieroo päätäni. Oikeastaan se on ainoa toimiva keino.
Vuoden aikana on käynyt myös selväksi, että minulla on alanvaihdos edessä. Urani sosiaalialalla on mennyttä. Aika suunnata katse uusiin haasteisiin.
Lastensaantihaaveet on myös haudattu ainakin pariksi vuodeksi. Sen jälkeen voidaan katsoa onko meillä mitään mahdollisuuksia edes yrittää lasta. Minun pitää olla paljon paremmassa kunnossa niin fyysisesti kuin henkisestikin kuin nyt, että vauva voisi olla edes haaveena.

Joskus mietin mitä olisin voinut tehdä toisin, että en olisi sairastunut. Olisiko pitänyt jättää sikainfluenssapiikki ottamatta? Olisiko pitänyt sittenkin mieluummin punkteeraamalla hoitaa ne minun kaikki poskiontelotulehdukset? Olisiko pitänyt syödä terveellisemmin? Olisiko pitänyt liikkua enemmän? Olisiko alunperin pitänyt valita jokin toinen ammatti, jossa ei altistu kaikille pöpöille? Olisiko pitänyt elää kuplassa ilman muita ihmisiä. Niinpä.. Olisin voinut sairastua kuitenkin. Todennäköisesti minulla on ollut jo geneettinen alttius syntymästä lähtien. Minulla on myös nivelsairaus, jonka puhkeamisen syytä ei myöskään tiedetä. Oikeastaan ihan sama miten olisin elänyt elämäni, olisin todennäköisesti sairastunut AIHiin kuitenkin jossain vaiheessa. Silti sitä miettii joskus miksi juuri minä. Siihen kysymykseen en varmasti koskaan saa vastausta. Välillä se vain tuntuu raskaalta.

Keskiviikkona unohdin ottaa yhden läkkeeni. Se vain lipsahti mielestä. Lääkkeiden syöminen tuntuu raskaalta. Ja koko loppuelämän  ajan. Mitään ei voi tehdä yllättäen, jos lääkkeet eivät ole mukana. Olin vanhempieni luona käymässä. Minulla oli mukana lääkkeitä 5 päiväksi. Vaikka mieli teki jäädä pidemmäksi aikaa, minun piti palata kotiin lääkkeiden luo. 20% AIHiin sairastuneista pääsee kokonaan eroon lääkkeistä jossain vaiheessa. Silti 80% sairastuneista joutuu syömään lääkkeitä lopun elämäänsä. En vielä tiedä kumpaan ryhmään kuulun. Se selviää tulevaisuudessa. Kuitenkin olen valmistautunut kuulumaan tuohon 80prosenttiin. Sitä mukavampi yllätys, jos kuulunkin niihin, jotka pääsevät lääkkeistä eroon. AIH tulee olemaan osa minua kuitenkin. Vaikka se voi mennä lepotilaan, tulehdus voi puhjeta uudestaan ja sairaus aktivoitua.

Tällä hetkellä haaveena on vain päästä kortisonista eroon. Ja huomenna on kummipoikani 2-v. synttärit. Enpä olisi kaksi vuotta sitten kummipojan syntymän aikoihin arvannut kuinka erilaista elämäni olisi kahden päästä. Minkähänlaista se on kahden vuoden kuluttua?

Päivä 34

Tänään on ollut hyvin itkuinen päivä. Kaikki vain tuntuu liian raskaalta.
Hirveästi pitäisi kaikkea tehdä ja jaksaa. Ja käydä ulkona ja pitää yhtetyttä ystäviin. Minä en vain jaksa. Ihme, että jaksan nousta sängystä.
Ja koko ajan tuntuu, että itkettää. Kun ei jaksaisi itkeä. Enkä halua huolestuttaa miestä. Se luulee, että tämä johtuu siitä. Mutta ei johdu. Mua vain väsyttää.
Ja tuntuu ettei kenellekään voi kertoa, että nyt musta tuntuu tosi pahalta. Eikä kukaan sano, että kyllä kaikki järjestyy. Jotenkin, jossain vaiheessa. Sitä kai minä kaipaan, että joku sanois, että tämä paha olo loppuu joskus.
Enkä haluaisi vain valittaa koko ajan. Mutta no, omapa on blogini.

Tein itselleni uuden soittolistan. Hyvin rauhallista musiikkia.
Erityisesti Adelen Turning tables on soinut tänään. Ei edes ne sanat, mutta se piano. Se on ihana.
Ja Gotyen Somebody That I used to Know. Siinä biisissä sanat merkitsee ehdottomasti eniten.

Nelli kaipaa huomiota. Oma pikkuiseni.