Päivä 17

Projekti on muuttanut luontoaan. En pysty joka päivä kirjoittamaan. Jostain syystä se vaatisi liikaa sitoutumista ja oman tilanteen miettimistä. Vaikka asiat paljon mielessä pyöriikin, en halua analysoida ja käsitellä ihan kaikkea mitä ajatuksia saankin. Kuulostaako oudolta? Joo. Silti se on todellisuutta. Välillä minua pelottaa ihan hirveästi mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Olenko missä kunnossa 20 vuoden päästä? Hengissä? Maksansiirtojonossa? Tai hyvässä kunnossa lääkityksen avulla? Se kai selviää vain elämällä, mutta miettiihän sitä kuitenkin näitä asioita.
Eli nyt sitten kirjoitan kun pystyn ja tuntuu siltä. Silti otsikkona pysyy juokseva numerointi. Projektin oli kuitenkin tarkoitus sisältää 38:n päivän blogikirjoitukset.

Eilen kävin teellä pitkästä aikaa hyvän ystäväni kanssa. Oli ihana jutella pitkästä aikaa ja hänen kanssaan pystyin juttelemaan monista asioista joista muut ystäväni ymmärrä mitään. Hän on oman sairautensa vuoksi joutunut syömään lääkkeitä ja samalla kärsinyt niiden sivuvaikutuksista. Yhtä lailla hän on käynyt läpi miettimistä tulevaisuudesta ja kaikesta mitä minäkin nyt joudun miettimään. Vaikka meillä onkin eri sairaudet niin tunsin saavani häneltä paljon uusia näkökulmia ja vertaistukea tilanteeseeni. Ihanaa oli nähdä häntä.
Illalla vielä toinen ystäväni soitti minut hyvin lyhyellä varoitusajalla leffaan. Käytiin katsomassa Jake Gyllenhaalin uusin elokuva Source Code. Leffa oli yllättäen erittäin hyvä. Romantiikkaa ja tarpeeksi juonta sopivassa suhteessa.

Tässä on nyt tullut mietittyä tätä tulevaisuutta oikein urakalla. Nyt on se tilanne, että päiväkotiin en voi enää palata. Kukaan vanhempi ei antaisi lastaan minun vastuulleni, jos tietäisi millaisia sivuvaikutuksia käyn läpi. Eikä keskittymiskykynikään ole entisellään. Puhelimessa puhuminen on ihan kauheaa nykyään, kun ajatukset lähtee harhailemaan ihan pienistäkin asioista ja unohdan kuunnella mitä toinen puhuu. Tällä hetkellä näyttää siltä, että järkevintä minun olisi lähteä takas koulun penkille opiskelemaan toinen suuntaus ammattiini. En tiedä miten se onnistuu, mutta kai se jotenkin pitäisi järjestyä. Olenhan jo kerran valmistunut, nyt tarvisin vain lisää tietoa, että pystyisin palaamaan työelämään. Tai jos joku keksisi minulle siistin sisätyön joka ei vaadi hirveästi keskittymistä, fyysistä jaksamista ja kuitenkin saisin olla ihmisten kanssa tekemisissä niin sen ammatin voisin sitten opiskella. On tämä vähän tällaista miettimistä ja välillä ahdistun kun stressaan liikaa. Voi kun saisin jo sen ajan sinne psykiatrille.

Tiistaina on aika sitten lääkäriin. Sinne pitää tehdä lista mukaan oireista, että lääkäri voi kirjoittaa mulle B2-lausunnon, jos se lääkäri on mukava ja ymmärtää mun tilanteen. Tuo B2-lausunto on siis se lausunto, etten pysty enää palaamaan nykyiseen työhöni. Voi, että toivon lääkärin ymmärtävän minua. Mitähän ihmettä sitten teen, jos se ei ymmärräkään? Varmaan romahdan siihen paikkaan ja sitten pitää miettiä uusiksi jutut. Jotain lausuntoa sen täytyy mulle kirjoittaa. Ja on paljon muutakin mitä pitää sen kanssa jutella. Pitää kirjoittaa lista niistäkin asioista. Montakohan listaa minä sinne vien mukanani..

Päivä 16

Viime kirjoituksen tein keskiviikkona, nyt on lauantai yö. Bloggari kaatui ja päätin pitää parin päivän tauon kirjoittamisesta. Nyt blogi projekti jatkuu taas.

Se lääkärin soitto pisti miettimään. Mun pitäis tosiaan suunnata nyt töihin. Viime kelan kirjeessä luki, että olen ollut yli 155 päivää saikulla. Yli puoli vuotta kotona sairaana. Todella pitkä aika olla poissa työelämästä. Ja voin ihan rehellisesti sanoa, en ole edes miettiny töitä puoleen vuoteen. On ollut monia tärkeämpiä asioita mielessä, oma terveys ensisijaisesti. Noh, maanantaina menen sitten työkkäriin jutteleen tilanteestani. Edelleen mietin, että pitäiskö miettiä jotain muuta työtä kuin mitä oon kolme vuotta tehny.

Lääkäriin menen toukokuun lopussa. Edelleen jotain juttuja joita pitäis lääkärissä selvittää. Onneks sain ajan noinkin aikasin, ettei menny jonnekin juhannuksen jälkeen. Ja samalla odottelen aikaa psykiatrille. Kun vihdoin sain sinne lähetteen. Pelkään vaan, että sinne on jokin puolen vuoden jono, eikä se nyt sitten enää auta kun tarvisin juttelu apua nyt. Tää sairaus on ollu niin suuri elämänmuutos. Menny ihan kaikki suunnitelmat uusiksi; työ, parisuhde, lapset. Ihan kaikki.

Käytiin tänään kummipoikaa kattomassa. Mun vanhemmat on hoitamassa pikkuista kun veljeni on vaimonsa kanssa pidennetyllä viikonloppureissulla viettämässä veljeni vaimon synttäreitä. Oli mukava käydä kun kylään tuli vielä äitini vanhemmat. Sain heitäkin nähdä pitkästä aikaa. Vanhoiksi ovat mun isovanhemmat jo tulleet. Mummolla on dementtian jokin alkumuoto ja pappa odottaa lonkkaleikkausta. Vanhuus ei tule yksin.

Taidan jatkaa euroviisujen katsomista. Menee se lauantai-ilta näinkin.

Päivä 15

Se lääkäri sitten soitti. Minun maksa-arvot ovat pysyneet normaalin rajoissa, joten AIH on saatu rauhoittumaan. Tulehdus siis. Ja tästä johtuen mun saikku loppuu 15.5. Eli heidän mukaansa olen terve lähtemään töihin. Kertoisko joku sen myös mun kylkikivuille, pahoinvoinnille, vatsakrampeille ja mielialanmuutoksille? Jos nekin uskois kun lääkäri kerran niin sanoo. Tuon lääkärin soiton jälkeen aloitin sitten soittorumban. Gastron lääkäri ohjasi minut tk:seen noiden kipujen vuoksi, joten varasin sinne ajan. Se on vasta kolmen viikon kuluttua, mutta sain kuitenkin. Ihmeiden ihme. Oikeasti lääkäreille on juhannukseen asti kaikki ajat täynnä, mut sain jonkun päivystysajan tällasille vähän kiireellisille jutuille tarkoitetun. Ja työkkäriin menen maanantaina jutteleen töihin paluusta, urasuunnitelmista jne.

Lääkitystä jatketaan. Syön nyt vielä viikon 15mg kortisonia ja sitten se lasketaan 10mg:aan. Siitä sitten jonkin ajan päästä taas seuranta verikokeet ja uusi soittoaika. En tiedä miksi se niitä ihme kokeita viimeks otti, kun tuo lääkäri ei niistä taas puhunu yhtään mitään. Noh, kyllä se jotenkin todesta otti mun puheet, koska laski suunniteltua nopeammin kortisoni annosta kun kerroin näistä sivuvaikutuksista, jotka häiritsevät elämää. Että sillä ihan hyvä mieli. Ja tämä lääkäri kirjoitti mulle lähetteen psykiatrille. Vihdoin! Joulusta asti oon sitä pyytäny. Nyt vaan kun sais ajankin johonkin järkevän ajan päähän. Sinne kun yleensä on aikamoiset jonot.

Vatsa meinasi krampata tuon puhelun jälkeen. Yllättäen mun täytyykin olla työkunnossa ja kaikki pitäisi olla hyvin. Joo, vähän tuli sellanen olo, että kunhan nyt heittävät minut ulos. Seurantaa jatketaan kyllä, mutta hoitoa ei sen enempää anneta. Selviä näillä, kiitos hei.

Hyvä mieli kuitenkin, kun maksa-arvot ovat pysyneet kurissa. Se on todella hyvä uutinen!! Tuli vaan niin shokkina tuo saikun lopetus, kun kunto ei nyt ihan oo niin hyvä kuin oisin odottanu. Että loppujen lopuksi ihan hyvä puhelu.

Päivä 14 (oli eilen)

En sitten eilen muistanut päivittää ollenkaan. Edellinen yö sujui yllättäen ok. Kramppeja ei tullut, johtui ehkä siitä, että ehdin ottaa lääkkeen ennen kuin tilanne pääsi kehittymään liian pitkälle. Silti eilinen oli pahoinvointipäivä. Hyvin yleinen seuraus minulle vähän vaikeammasta yöstä. En jaksanut tehdä paljon mitään koko päivänä. Tein kuitenkin sen kysymyslistan kysyttäväksi lääkäriltä joka soittaa tänään. Tietysti, jos sieltä soittaakin joku ikävämpi lääkäri niin taidan jättää toiseen kertaan kysymykset. Olisi mukava, jos aina tietäisi kuka lääkäri soittaa. Voisi vähän valmistautua.

Leivoin kaurakeksejä eilen. Voi että niistä tuli hyviä. En edes muista milloin olen viimeksi kaurakeksejä leiponu. Ne on kyllä helppoja tehdä. Mulla oli eilen illalla aikaa, kun mies lähti johonkin koulun piknikille. Minullekin tuli kutsu, mutta vointi oli niin huono etten jaksanut lähteä mukaan. Harmi kyllä, jään aina ulkopuolelle kun olo ei anna periksi.

Viime yön taas oli vaikeuksia nukkua oikealla kyljellä, kun se oli vaihteeksi kosketusarka. Tuohon kyllä pitäisi kohta löytyä jo joku syy. Taudinkuvaan kun ei kuulu tuollaiset kivut, ainakaan minun lääkäreiden mukaan. Tiedä sitten miten muilla, jotka tätä sairastaa.

Jännittää kovasti se lääkärin soitto. Tässäpä sen pitäis parin tunnin sisällä soittaa.

Päivä 13

Auton vienti sujui hyvin. Ajaminen oli helpompaa kuin olisin uskonu. Johtui kyllä varmaan siitä, että olokin oli niin hyvä. Oman Kian tilalle saatiin farkkuKia. Oli pikkuisen erilainen ajella ja se kun oli vielä diesel. Mutta ei se niin erilainen onneks ollut ajaa, ennenkin olen diesel autolla harjoitellut ajamista. Vein siis auton ja jaksoin vielä käydä kaupassakin. Oli mukava olla vaihteeksi liikenteessä ihan yksin. Sitä yksin liikkumista olen kaivannut. Etten koko ajan ole mieheni "armoilla". Hirveä olla riippuvainen toisen menoista ja aikatauluista kun on tottunut olemaan itsenäinen ja päästä kulkemaan niin kuin haluaa. Ja kuinka ihanaa oli käydä ruokakaupassa ihan rauhassa. Näitä elämän pieniä iloja.

Mutta nyt illalla sitten olo huononi. Mun vatsa alkoi oireileen ja nyt se on jälleen jo aika kipeä. Pallea on todella kipeä ja oikea kylki tuntuu aralta. Oikeassa kyljessä on myös se tuttu kipu, mikä siellä on yli vuoden jo ollut. Lääke on otettu tälle illalle. Nyt katsotaan selviänkö sillä yön yli vai paheneeko kipu. En tiedä onko tämä jännityksen ja rasituksen yhteisvaikutus vai mistä tämä nyt johtuu. Takana on raskas viikonloppu ja nyt jännitin sitä autolla ajoa ja keskiviikon lääkärin soitto on koko ajan alitajunnassa.

Nyt pelottaa laittaa nukkumaan, kun en halua herätä siihen kipuun minkä kramppi aiheuttaa. Helpompi olisi vain olla hereillä ja sillä tavalla saisi kuulostella omia tuntemuksia. Silloin voisi tehdäkin jotain, jos kivut pahenevat. Vaikea yö edessä.

Päivä 12

Tänään on sitten äitienpäivä. Käytiin miehen vanhemmilla äitienpäivä kakkukahveilla. Mun äiti tulee hoitamaan kummipoikaani ensi viikolla niin vietämme sitten äitienpäivää. Olen ollut todella väsynyt tänään. Paljon tullut liikuttua ja nähtyä ihmisiä. Se väsyttää. Vatsa ei kuitenkaan ole kipeytynyt, mikä sinänsä on jo ihme. Pitää toivoa, että huomisen vielä pysyis kunnossa ainakin. Ja pidempäänkin mielellään. Huomenna kuitenkin minun pitää viedä Kia maalaukseen. Ja yllättäen kävi tänään ilmi, että minun täytyy tehdä se yksin. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että joudun ajamaan toiselle puolelle kaupunkia, yksin. Minä olen nykyään todella vaarallinen kuski. Ahdistun auton ratissa, keskittymiskyky ei meinaa riittää muiden liikkeiden tarkkailuun ja väsähdän hirveän nopeasti. Saa nähdä miten onnistuu. Tai kyllä minä sinne liikkeeseen asti varmaan selviän, mutta takaisin ajo vuokra-autolla.. se vähän huolestuttaa. Miehen piti olla minun mukana, mutta hän tänään muistikin, että hänellähän onkin koe heti aamulla juuri samaan aikaan auton viemisen kanssa. Tarviiko edes kertoa, että ei tullu mun suusta kovin kauniita sanoja hänelle. Jos olisin tiennyt tuosta kokeesta, niin tietysti olisin sopinut erilaisen vientiajan Kialle. Mutta pitänee vain skarpata ja yrittää olla turvallinen kuski.

Enkä ole vieläkään saanut päätettyä mitä puhun lääkärille. Pyydänkö jatkoa sairauslomalle? Ja mietin, että minun pitäisi saada lähete terapeutille. Tietäisi vain keneltä pyytää. Tuntuu yksinkertaisesti, että pää hajoaa, niin eikö siinä vaiheessa pitäisi jotain apua lähteä jostain suunnasta etsimään. Näin niin kuin kaiken järjen mukaan. Huomenna ajattelin tehdä veroilmoituksen ja sitten listan kysymyksistä, joita lääkäriltä pitää kysyä.

Paljon miettimistä. Niin vähän aikaa. Ja voimat on ihan loppu.

Päivä 11

Aamu alkoi hyvin. Vatsa oli vähän kipeä, mutta sain kuitenkin nukuttua pitkään. Juuri ja juuri jaksoin käydä lääkkeen ottamassa. Jostain syystä mulle on tullut tällainen unikausi taas päälle. Pystyisin nukkumaan vaikka kellon ympäri. 

Iltapäivällä käytiin miehen kummipojan 2-v. synttäreillä. Oli kyllä mukava nähdä miehen veljiä ja heidän puolisoitaan. Vaikka vieraita siellä oli niin silti tilanne ei käynyt mullekaan ahdistavaksi. Kai se, että siellä oli lapsia helpotti. Lapset olivat koko ajan pääosassa ja sehän se oli tarkoituskin. Sankari oli saanut kaikenlaisia autoja lahjaksi ja niillä lapset sitten leikkivät. Mukava oli seurailla leikkejä. Juttelin siinä sitten mieheni kaksoisveljen vaimon kanssa. Kertoilin hiukan tästä mitä nyt on diagnosoitu minulla ja mitä kortisonit ovat tehneet jne. Oli mukava vaihtaa ajatuksia muidenkin kuin oman miehen kanssa. Virkistävää saada uusia näkökulmia asioihin. Ja sovittiin, että lähdetään porukalla tivoliin kun se tänne tulee. Se on mukavaa niin heidän lapsilleen kuin meille aikuisillekin. Ja hekin pääsevät johonkin vähän vauhdikkaampaan laitteeseen kun minä ja mieheni voimme pitää lapsista huolta sillä aikaa. Ja ideahan on saada minut vähän ihmisten ilmoille, etten ihan mökkihöperöksi muutu kotona. Jotain muutakin ajateltavaa kuin vain omat ongelmat. 

Huomenna on sitten äitienpäivä. Löysin netistä ihanan kolmen suklaan juustokakku ohjeen. Kun äitini tulee tänne ensi viikolla, ajattelin että jos sen kokeilisin leipoa. Äiti kun tunnetusti rakastaa suklaata.

Päivä 10

Hmm.. en ehtinytkään eilisen puolella kirjoittaa. Mutta melkein kuitenkin ja se saa riittää tällä kertaa. Käytiin katsomassa se Fast & Furious 5. Ihan ok leffa. Siinä sai nauraa ja musiikki oli todella hyvää. Mukavasti kului vähän yli pari tuntia. Harmitti vain kun mies oli pyytäny kaverinsa mukaan. Niin kuin olisi kolmas pyörä ollu treffeillä mukana, mutta ei se loppujen lopuksi niin haitannu. Ja tuskin kaveriakaan haittas, se halusi vaan nähdä sen elokuvan.

Hyvät päivät jatkuu. Tänään jopa siivottiin ja olo pysyi silti hyvänä. Aamu vaan alkoi vähän huonosti. Heräsin vasta vähän ennen yhtätoista, kun lääke pitäisi ottaa 7-9 välillä aamulla. Se liittyy jotenkin elimistön omaan kortisonituotantoon. Noh, kerta se vaan oli. Huomenna taas tunnollisesti ylös ennen yhdeksää lääkkeen ottoon. Elokuvissa mun vatsaan alkoi sattua. Ja kun sanon vatsaan, tarkoitan tuota maksan seutua ja oikeata kylkeä. Mutta sekin meni onneksi ohi.

Huomenna on sitten ne 2-v. synttärit. Mies lupas, ettei se jätä minua yksin sinne vieraiden keskelle. Onneks se tietää ja ymmärtää, kuinka epämiellyttävältä se tuntuu. Nyt väsyttää niin kovasti, että huomenna lisää.

Päivä 9

Olen jo lähes normaali kunnossa, lähes kuin kuka tahansa terve ihminen. Jaksoin tänään tehdä ruokaa ja normaaleja arkiaskareita. Kuulostaa hassulta, tiedän, mutta mulle tämä on iso asia. Ensin olin viisi kuukautta todella sairas, eikä mitään saanut tehtyä. Nyt alkaa voimat palautumaan pikku hiljaa. Nyt on taas sellanen olo, että vois kokeilla töissä oloakin. Sitä kummasti unohtaa kuinka kipeä olin viikko sitten ja tuntui, että mikään ei onnistu. Eikä mitään pystyny tekemään. Sitten taas kun vaikka tekee viikkosiivouksen, niin tuntee kyllä, ettei voimat ole ihan entisensä. Joka aamu on yllätys, että minkälainen olo tänä päivänä tulee olemaan. Siitä kun ei ole mitään takeita, että hyvä kausi jatkuu ja kuinka pitkään.

Pitää alkaa kyllä miettimään, että mitä oikeasti sanon lääkärille kun se soittaa. Pitää kai kirjoittaa lista ensinnäkin mieltä askarruttavista asioista. Se on huono, kun niitä ei heti kirjoita ylös niin unohtaa ne kaikki kysymykset. Hyvä kuitenkin, että tänne olen osan kirjoittanut, niin pystyy täältä niitä löytämään. Myös sairausloman jatkumisesta täytyy keskustella. Toisaalta voisin sanoa, että voisin kokeilla töissä oloa. Sitten taas toisaalta vakipaikkaa mihin palata ei ole, niin pitäisi etsiä jotain sijaispaikkaa, enkä tosiaan ole hyvä sijainen kun ei minuun voi luottaa että töihin pääsen joka aamu. Tietysti tässä nyt pitää kuunnella ne verikokeiden tuloksetkin. Jos siellä on huonoja tuloksia niin, mieli on kyllä maassa sen jälkeen. Tai jos lääkärit ovatkin päättäneet jotain uusia tutkimuksia, niin kyllähän sekin saa miettiin asioita uudestaan. Vaikeaakin vaikeampi tilanne. Ja tuo mun oikea kylki on edelleen kipeä ja se kipeytyy aina kun teen jotain enemmän fyysistä. Pitäisiköhän miettiä alan vaihtoa? Jos olisin jossain konttorityössä, niin työhön paluu olis voinut jo onnistuakin. En minä tiedä, ja ahdistaa kun joutuu miettimään näitä. Miehen kans on juteltu tästä, mutta eipä olla päästy puusta pitkälle. Minä kai se olen joka loppu peleissä tekee päätökset. Lueskelin eilen AIHin lääkityksistä ja siellä sanottiin, että yks lääke huonontaa vastustuskykyä paljon ja minä kun töissä olen pöpöjen ympäröimänä niin mietin, että kuinka sairaana sitten olisinkaan. Paljon paljon miettimistä.

Kummipoika on jo lähes parantunu keuhkokuumeesta. Enää pientä yskää. Isovelikin sitten sairastui siihen samaan tautiin. Hänkin on jo onneksi parempaan päin. Ovat sitten kotona tämän viikon. Hyvä kuitenkin, että ovat jo parantumassa.

Huomenna leffaan. Mies tarjoaa minulle leffaillan. Ja hän kyllä valitsee elokuvankin, eli huomenna vuorossa siis Fast and furious 5.

Päivä 8

Verikokeista selvitty. Ei vaatinut kuin neäjä pistoa ja kaksi pistäjää. Mut kaikki 8 putkea verta saatiin otettua. Enkä ees pyörtyny. Tänään on ollu jo helpompi olla. Mukava kun sai liikkua. Lähdettiin sitten miehen koulupäivän jälkeen käymään liikenteessä. Nyt on molempien äiteille ostettu lahjat ja kortit. Ja miehen kummipojalle ostettu 2-v. lahja. Ja minäkin löysin uuden vyön itselle. Että hyvä päivä ollu.

Kävin yhdessä sivuapteekissa tänään hakeen reseptilääkkeitä. Ajattelin, että olis nopea reissu kun ei ollu ruuhka-aika ja syrjäinen apteekki. Kuinka väärässä olinkaan. Siellä meni kauemmin kuin ruuhka-aikaan keskustan apteekissa. Jostain syystä siellä viedään reseptit takahuoneeseen, jossa yksi tai kaksi kirjoittelee niitä ja hakee lääkkeitä. Jos tulee jotain epäselvää niin haetaan asiakas tiskille ja kysellään siltä asiasta, mennään takas takahuoneeseen ja kirjoitetaan kaikki uudestaan. Normaalistihan lääkepurkkeihin kirjoitetaan se lääkärin ohje siinä asiakkaan silmien edessä tiskillä. Ja samalla kun nämä pari ihmistä paahtaa siellä takana, neljä tai viis muuta odottelee että joku tulis ostaan käsikauppalääkkeitä. Tais olla viimeinen kerta kun siellä vapaaehtoisesti käyn.

Nyt on kyllä tosi väsyny olo. Jännitin sitä verikoetta paljon, enkä nukkunu oikein kunnolla. Ei kulje kyllä ajatuskaan yhtään väsymyksestä johtuen. Tässä siis kaikki tältä päivältä.

Päivä 7

Tämä päivä alkoi aikaisin säikähdyksellä. Mies heräsi ennen seitsemää, katsoi että kello on jo kahdeksan ja pomppasi sängystä ylös niin, että minäkin säikähdin ja heräsin. Oon siitä lähtien sitten ollut hereillä. Eihän se uni enää sen jälkeen tule kun jotain säikähtää. On ollu aika pitkä päivä kun tänään on ollu vielä se fyysisen rasituksen kieltokin. Oonpa sitten pyöriny päivän netissä kaikkea turhaa lueskellen.

Nukuin viime yön ilman kipulääkettä (syön tähän sairauteen tarkoitettua kipulääkettä lähes päivittäin, joka harmi kyllä ei auta kipukohtauksiin, ehkäisee niitä kylläkin suurimman osan ajasta). Tavoitteenahan on, että voisin olla täysin ilman sitäkin lääkettä, mutta ei se kyllä vielä onnistu. Silloin tällöin kuitenkin vietän yön ilman. Vaikka kyllä se jännittää, että eihän kohtaus tule päälle. Hyvin meni yö. Mukava välillä olla ns. lääkkeetön.

Tänään tuli postissa kaksi leffalippua ja herkkulippu. Olin voittanu Finnkinon pääsiäisarvonnassa yhden palkinnoista. Tuli kyllä iloinen mieli tuosta. Näköjään kannattaa joskus osallistua noihin arvontoihin.

Huomenna aamulla suuntana on sitten verikokeet. Sitten saa taas viikon jännittää, että minkähänlaisia tuloksia sieltä tulee.

Päivä 6

Jo toinen hyvin hiljainen päivä putkeen. Tänään kuitenkin jaksoin tehdä kotihommia enemmän kuin viikkoon. Selvä merkki siitä, että olen paremmassa kunnossa. Huomenna en sitten saakaan tehdä mitään erityistä. Verikokeet on keskiviikkona ja ohjeissa oli, että tiistaina pitää välttää fyysistä rasitusta. Saisinkohan kuitenkin käydä kävelyllä vai lasketaanko se fyysiseksi rasitukseksi? Ei sitäkään kyllä kerrottu, että mitä kokeita ovat ottamassa kun tuollasia ohjeita annettiin. Varmaan taas useampi putki verta täytyy antaa. Tänään juuri katsoin, että viime verikokeista tullut mustelma on kadonnut vihdoin, johan se kuukauden tuossa käsivarressa olikin.

Minusta tuntuu, että minusta on tullut huono ystävä. En oikein jaksa käydä tapaamassa ketään. Yksikin kaveri on jo neljä kuukautta yrittäny sopia näkemistä ja aina tulee jotain, etten jaksa/pysty/pääse siihen tapaamiseen. Helpointa olisi, että kun minulla on tarpeeksi hyvä olo eikä masenna liikaa, voisin vain soittaa että nähtäiskö nyt. Kaikilla muillakin on elämä, joka ei todellakaan pyöri minun vointini ympärillä, joten tuo ei onnistu. Yleensä menee päällekäin kaverin jonkun muun menon kanssa. Silti kaipaan ystäviäni, enemmän kuin he ehkä tietävätkään. Välillä vain olen niin masentunu tai kipeä, etten halua edes vastata puhelimeen saati sitten tavata ja puhua jonkun kanssa. Riittää kun miehelleni puhun, sekin on välillä ylivoimaista. Onhan näitä todella hyviäkin päiviä jolloin mielelläni juttelen kavereiden kanssa ja olis ihana nähdä, näitä päiviä vaan on vähän harvemmassa. Ehkä sitä tässä jossain vaiheessa taas saa itseään niskasta kiinni ja järjestää edes pari tapaamista. Niistä kun lopulta tulee aina hyvä mieli.

Päivä 5

Vappu oli ja vappu meni. Enkä minä jaksanut lähteä katsoon niitä vanhoja autoja. Olin kyllä hereillä jo hyvissä ajoin, mutta kun tuntui, että unta riittää niin jäin nukkuun. Mieskään ei pistänyt tästä pahakseen, vaan lepäili myös aamupäivän hyvillä mielin. Tää päivä on kyllä ollut ja mennyt ohi ilman mitään isompia tapahtumia.
Tehtiin ruokaa ja katsoin pari leffaa. Siinäpä se.

Kummipojasta en tänään ole kuullut mitään, mikä tarkoittanee, että ainakaan huononpaan ei ole tapahtunu muutosta. Vatsakin alkaa palailla normaali tilaansa, vain vähän kipeäksi.

Aamupäivällä katselin itseäni peilistä ja aloin miettiin, että kaikki kortisonia syövät alkavat muistuttaa toisiaan jossain vaiheessa. Kortisonihan aiheuttaa syöjilleen ns. kuukasvot, eli posket pyöristyvät ja iho muuttuu ohueksi. Minulla on nykyään nuo kuukasvot. Ja muistan ystäväni kun hän söi kortisonia, hän näytti ihan samalta kuin minä. Omat piirteet häviävät jonnekin ja kasvoja hallitsevat nuo kortisonin aiheuttamat piirteet. Ei enää nykyään haluta tavata kavereita joita en ole nähnyt vähään aikaan, koska pelkään kuinka he suhtautuvat muuttuneisiin piirteisiini. Inhottava saada vastaan vain tuijottamista, mutta kukaan ei kehtaa sanoa mitään. Sitten minun täytyy selittää, että syön kortisonia, en ole raskaana tai muuten vain lihonut, vaan nämä on näitä sivuvaikutuksia. Tulee itsellekin sellanen olo, että selittelen vain. Helpompi ois vaan jättää sanomatta ja antaa ihmisten miettiä mitä miettivät. Ensi viikonloppuna mennään miehen kummipojan synttäreille. Tiedossa on hänen sukunsa tapaaminen ensi kertaa kortisonin syönnin aloittamisen jälkeen. Ja tietysti siellä on myös mulle vieraita ihmisiä. Jännitän jo etukäteen näitä juhlia. Onneksi kaikki sukulaiset tietävät tilanteeni, niin sitä nyt ei tarvi hirveästi taas selittää. Parempi olisi kyllä yrittää olla jännittämättä. Jännittäminen kun yleensä laukaisee kipukohtauksen mulle.

Taidan lopettaa tänään lyhyeen. Väsyttää, kun on ollut niin rankka vappu.. heh..