Hupsista. Minä elin koko tammikuun siinä käsityksessä, että olin kirjoittanut alkukuusta postauksen, joten en pitänyt kiirettä seuraavan kanssa, mutta nyt huomasin, että edellinen olikin kirjoitettu joulukuun lopulla. Tarkoitukseni ei ollut pitää kuukauden taukoa. Mutta nyt on aika selittää miksi niin kävi.
14.1. minulle tehtiin uusi maksabiopsia (eli otettiin koepala), edellinen oli otettu tammikuussa 2011. Silloin pari vuotta sitten kaikki sujui mukavasti. Komplikaatioita ei ollut, ottava lääkäri oli hyvä ja kaikki sujui niin kuin pitikin. Tällä kertaa ei.
Aamulla saavuin gastrolle, kävin lääkärin luona ja minut valmisteltiin koepalaan (laitettiin tippa, vaihdoin sairaalavaatteisiin, yms). Koko aamun minulla oli olo, etten halua mennä koepalaan. Tuntui, että kaikki ei ole hyvin. Menin kuitenkin, pakkohan se oli. Kun sitten minulta alettiin ottamaan koepalaa, lääkäri tutki minut ensin ultralla. "Hmm.. maksa on vähän vaikeassa paikassa.. kuinkas se nyt noin pieni on" Voitte kuvitella mitä mun päässä liikkui kun tuollasia puhui ääneen. Onko mun maksa kunnossa?! Miten niin pieni?! Apua, onko mun maksa sittenkään tulehdusvapaa?! Joo, ei rauhoittanut yhtään kuulla tuollasta. Sitten lääkäri laittoi yhden puudutuspiikin. Mulla on yleensä vähän liian hyvä sietokyky puudutusaineille, mutta siinä jännittävässä/pelottavassa tilanteessa en tajunnut sanoa sitä. (Viime kerralla päädyttiin laittamaan kaksi piikkiä kun yksi ei tehonnut.) Tämä lääkäri ei kuitenkaan tarkistanut alkoiko puudutus vaikuttaan, vaan tuikkasi koepalaottopiikin suoraan maksaan ja sehän sattui aivan järjettömästi. Vedin henkeä kivun takia, vaikka hengittäminen on kiellettyä. Lääkäri vain sanoi, että äläpä hengitä. Ja koko ajan selosti jollekin harjoittelijalle mitä hän tekee. Niinpä minä olin siinä ja tunsin koko ajan kaiken ja toinen vain jutteli, että mitä tekee eikä kiinnittänyt minun kipuun mitään huomiota. Onneksi otto oli pian ohi ja pisto kohtaa alettiin painaan. Eli pisto kohtaa pitää painaa 5-10min, jotta vuoto lakkaa. Sairaanhoitaja, joka tuli painamaan sitä pisto kohtaa, valitteli kuinka hänen polvensa on kipeä ja lopetti painamisen noin 3 minuutin jälkeen (näin kellon koko ajan ja seurasin aikaa kun ei ollut muutakaan tekemistä ja mainitsinko, että minulla on ongelmia verenhyytymisen kanssa, joten minun pistokohtaa olisi pitänyt painaa sen maksimiajan). Sen jälkeen minut laitettiin selälleen ja 4-6tunnin paikallaan olo alkoi.
Odottelin käytävällä, että minut siirretään osastolle tarkkailuun ja aloin tuntea hengittäessä ahdistusta. Osastolla olin ollut noin puoli tuntia kun hengittäminen alkoi käymään kipeää hartioihin enkä pystynyt enää vetämään kunnolla henkeä vaan hengittelin hyvin pinnallisesti. Kyselin hoitajilta onko tämä normaalia ja koko ajan joku oli minun luona, koska eihän tämä näin pitänyt mennä. Lopulta hengittäminen oli erittäin vaikeaa, alaselkääni särki niin etten pystynyt olemaan aloillani ja verenpaineeni alkoivat heitellä. Tässä vaiheessa kutsuttiin mun luo gastron lääkäri, joka määräsi minulle laitettavaksi jotain kipulääkettä suoraan suoneen, että saisin hengitettyä. Kun lääke laitettiin, verenpaineeni romahti täysin, minua pyörrytti ja oksetti, ja happisaturaationi tipahti (sormeen laitettava mittalaite hälytti koko ajan). Minulle tilattiin hätäultra. Siinä odotellessa hoitajat olivat koko ajan minun ympärillä ja sanoivat, että koita pysyä hereillä niin tiedetään mikä vointi sulla on. (kohtaus oli kuin jostain sairaalasarjasta missä potilaalla meinaa mennä koko ajan taju ja häntä pidetään hereillä juttelemalla.) Joku toinen potilas kävi kysymässä hoitajilta jotain ja he vastasivat vain, että palaisivat hetken kuluttua asiaan, koska heillä oli nyt kiireellinen potilas hoidettavana. Tuossa vaiheessa vain ihmettelin, että kukahan tuo kiireellinen potilas on. Vasta seuraavana päivänä syödessäni lounasta minulla välähti, että sehän oli minä.
Lopulta minut vietiin ultraan. Siellä tämä sama lääkäri ja polvivaivainen sairaanhoitaja kyselivät minulta hymyssä suin, että sinähän et malttanut kauaa pysyä poissa. (Voi kuule, olisin pysynyt jos kaikki olisi mennyt hyvin.) Ultrassa näkyi maksan päällä suurehko hematooma, eli verenpurkauma. Minut vietiin takaisin gastrolle tarkkailuun odottamaan osastolle pääsyä. Koko tämän ajan olin hiukan pihalla kaikesta, koska saamani kipulääke oli jotain todella voimakasta. Lopulta minut siirrettiin osastolle ja kerrottiin, että joudun viettämään siellä yön tarkkailussa. Minulta alettiin myös ottamaan verikokeita sääännöllisesti jolla seurattiin hemoglobiini tasoa. Jos se tipahtaisi äkillisesti se olisi sen merkki, että vuoto ei lopu ja minut pitäisi leikata vuodon tyrehdyttämiseksi.
Joskus kahden aikaan soitin Miehelle, että nyt on huonoja uutisia, minulle tuli komplikaatioita. Puhuminen oli todella vaikeaa ja lääkkeet tekivät minut sekavaksi. Sain kuitenkin kerrottua Miehelle osaston ja huoneen ja pyysin häntä tulemaan sinne kun pääsee koulusta. Kun Mies tuli käymään, sovittiin, että hän ilmoittaa minun vanhemmille tilanteen, koska itse en pystynyt puhelimessa puhumaan. Tuossa vaiheessa minun luona tuli käymään lääkäri joka selvensi tilannetta. Eli minulla oli vuotanut verta maksan päälle, joka painoi palleaa ja näin esti keuhkojen normaalin laajenemisen ja siksi hengittäminen tuntui niin kivuliaalta. Hän selitti myös mahdollisuuden joutua leikkaukseen.
Kylläpäs tästä on tulossa pitkä postaus. Ehkä kerron lyhyesti loput. Eli se ilta minua seurattiin tiiviisti ja otettiin verikokeita. Kipulääkettä annettiin lisää, koska hengittäminen sattui yhä todella paljon ja alaselkäni oli niin kipeä että pystyin makoilemaan vain yhdessä asennossa. Harmi vain, että tämä kipulääke aiheutti minulle kovaa pahoinvointia (johon onneksi sain lääkettä). Vasta illalla kuuden jälkeen (9h koepalanoton jälkeen) minulle annettiin lupa nousta ja mennä vessaan. Tähänkin meni yli puoli tuntia, että pääsin sängystä ylös (pyörrytys ja pahoinvointi eivät auttaneet asiaa). Iltahoitaja kävi luonani juttelemassa ja kertoi, että verta oli vuotanut n.2dl. Mutta koska hemoglobiini pysyi siellä 130 pinnassa (ennen biopsiaa se oli 148), vuoto oli todennäköisesti tyrehtynyt.
Kipulääkkeen voimin mentiin se yö. Yhden kerran kun tulin wc:stä ja menin makuulle luulin, että tukehdun kipuun. Kipulääkkeen vaikutus oli loppunut ja asennon löytäminen oli vaikeaa. Eli lisää lääkkeitä suoneen niin sain nukuttua yön. Seuraavana päivänä pääsin iltapäivällä kotiin, koska hemoglobiini oli pysynyt 130:ssä. Minua ei olisi vielä päästetty kotiin, jos olisin ollut yksinasuja, koska en saanut vielä tehdä mitään. En nostaa edes maitopurkkia. Ohjeeksi annettiin, että viikko piti olla tekemättä yhtään mitään, ettei pistopaikka puhkeaisi ja verenvuoto alkaisi uudestaan. Ja kaksi viikkoa lisää piti olla vielä rasittamatta itseä, kouluun saisin mennä, mutta raskasta koululaukkua ei saisi kantaa.
Tämä viikko on nyt kolmas viikko biopsiasta. Edelleen syön kaksi litalginia päivässä kipujen takia. Oikealla kyljellä nukkuminen sattuu ja siinä tuntuu painetta. Veri ei ole vielä lähtenyt pois maksan päältä. Onni on, että vuoto lakkasi itsekseen. Olen periaatteessa kunnossa, mutta ei tämä mukavaa ole. Ja jälleen olen ottanut takapakkia sairauden hyväksymisen suhteen. Mitä kaikkea pitääkään vielä läpi käydä tässä elämässä?
