Päivä 67

Viime viikko oli vaikea. Työharjoittelussa ei sujunut mikään niin kuin toivoin ja muutenkin oli väsymys päällä. Lisäksi tuntui kuin musta pilvi ois roikkunu tuossa pään päällä. Mietin, että mistä tämä vois johtua. Tuntui, että räjähdän, jos en voi jollekin jutella tuosta. Tiistaina tajusin, että siitä oli lähes päivälleen neljä vuotta kun jouduin sairaalaan eka kerran aihin takia.

4 vuotta. Se on pitkä aika. 4 vuotta sitten elämä muuttui. 4 vuotta olen kantanut ns. sairauden leimaa (joka on siis mun pään sisällä, koska tämähän ei ulospäin näy). 4 vuotta ollaan miehen kanssa eletty pitkälti aihin ja masennuksen ehdoilla.
Tuntuu, että voisi alkaa olla muutoksen aika.

Muistan kevään 2012. Muistan sen kerran kun kävin psykiatrisella sairaanhoitajalla ja juttelimme aihista. Muistan sen hetken kun hän sanoi, että minun pitää muistaa kuinka minussa on muutakin kuin sairaus. Olen paljon muuta kuin pelkkä maksa, joka sairastaa. Ja muistan sen tunteen joka minulle noista sanoista tuli. Se helpotus kun toinen ihminen antoi minulle ajatuksen, joka ei ollut sairas, joka ei ollut musta. Tuo oli se hetki kun parantuminen masennuksesta alkoi. En usko, että hoitaja sitä itse edes ymmärsi.

Kunpa joku voisi parantaa aihinkin noin. Sanoa taikasanan ja kaikkia alkaisi muuttua paremmaksi. Mutta eihän se niin mene. Vaan helpompaa tämäkin nykyään on. Onhan tässä ollut 4 vuotta aikaa opetella yhteiseloa. Ja koko loppuelämä, jos se sitä vaatii.

Vaan enpä minä saanut kenellekään noista fiiliksistä viime viikolla juteltua. En edes tänne kirjoitettua. Viikonloppu kuitenkin auttoi. Tämä viikko on tuntunut paremmalta. Ja eilen allekirjoitin työsopimuksen harhoittelupaikkaan. Pääsin sinne tuntitöihin opintojen ohella, sitten kun harjoittelu loppuu. Että jotain hyvää mahtuu tähänkin syksyyn.

Päivä 66 (musiikkia)

Päädyin kuuntelemaan vanhoja kappaleita, jotka on olleet mulle joskus hirveän tärkeitä. Tai ehkä oikeammin artisteja/bändejä. Tuntuu, että johonkin tämä tunne pitää purkaa, niin blogi saa kelvata. Mies ei ymmärrä mun rakkautta musiikkiin. Hän tietää sen olevan mulle tärkeää, mutta mittakaavaa hän ei varmaan tule ikinä ymmärtämään.
Jo ihan ensimmäinen lauseeni pienenä liittyi Dingoon. Että pienestä pitäen ollaan musiikissa roikuttu kiinni.

Kuuntelin Kaija Koon ensimmäistä albumia. Muistan kuinka käytimme 3.luokan englannin tunnit noiden kappaleiden sanoja opetellessa ja lauluja laulaessa. Kuinka ikinä selvisin hyvillä numeroilla noista tunneista läpi johtunee varmaan meidän ei-niin-tiukasta opettajasta. Eipä se minun kiinnostusta ja halua oppia englantia kyllä heikentänyt. Lukiossa kuunneltiin Tinakenkätyttöä siksi, että poika kenestä pidin sattui pitämään tuosta kappaleesta. Voi noita muistoja. Kaija Koo on kulkenut tuossa sivussa mukana pitkään.

Toinen on Nylon Beat. Kuinka kornilta se musiikki nyt korvaan kuulostaa ja kuinka paljon minä siitä 6.luokalla pidin. Osasin joka ainoan biisin ulkoa ja sitä kuunneltiin pitkin yötä kun oltiin kaverilla yökylässä. Joskus oli kai jopa tarkoitus pukeutua Nylon Beatiksi joihinkin naamiaisiin, mutta se ei jostain syystä ikinä toteutunut.

Ehkä kaikkein yllättävin on Jamppa Tuominen. Isäni osti naapuriltamme minulle ensimmäisen oman kasettisoittimen (sellaisen todella vanhan, mutta se toimii yhä) kun olin 5- tai 6-vuotias, jossa sattui sisällä olemaan Jamppa Tuomisen joku kokoelma kasetti. Naapurimme sanoi, että saan pitää kasetin. Siitä tuli yllättäen lempimusiikkiani (kuka niitä lastenlauluja tarvii kun voi kuunnella Jamppaa :D ). Sitä kuunnellessa kului sitten noin vuosi.

Cheekin Jippikayjei ilmestyi 2010. Jostain syystä siitä tuli mun tsemppibiisi kun vietin aikaa sairaalassa ja itkin iltaisin itseni uneen kun pelkäsin, että mikä minussa on vialla. Kun tuntui tosi pahalta, lauloin tuota biisiä. "Tää on niille jotka päättää selvii voittajina." Joo, en todellakaan ollu normaalia kohderyhmää tuolle musiikille, mutta mitäs siitä, se auttoi minua selviämään. Vieläkin tuota kappaletta kuunnellessa muistan elävästi ne tunteet mitkä kävin silloin läpi. Ja myös sen mitä tuo kappale mulle antoi. Tästähän selvitään! Ehkä siksi Cheek on jäänyt myös kulkemaan rinnalle. Aina tulee uudet kappaleet kuunneltua ja ihan hyviähän kappaleita sieltä löytyy välillä.

Oma tarinansa löytyy mm. Apulannalta, PMMP:ltä, Krezipiltä, Hansonilta, Ultra Bralta, P!nkiltä, RHCP:ltä ja HIMiltä. Tästä vaan tulis aaaivan liian pitkä postaus niin jätänpä nuo toiseen kertaan.

Päivä 65

Huomenna se sitten alkaa. Työharjoittelu. 20 viikkoa klo 8-16 töitä. En ole ikinä työskennellyt toimistossa, saati tehnyt säännöllistä työaikaa (päiväkodissa tehtiin 3-vuorossa töitä ja kesätyöt ovat olleet kaikenkirjavia siivoamisesta leiriohjaajan työhön). Toivottavasti maksa antaa minun tehdä työni, eikä keksi parin kuukauden päästä aloittaa temppuiluaan. Tämä on mulle iso koetus. Sairastumisen jälkeen koulu on tuonut säännöllisyyttä mun elämään, mutta koulusta on helppo olla pois kun kipu/pahoinvointi iskee. Varsinkin aikaiset aamut ovat sitä aikaa kun olen pahoinvoiva. Kahteentoista mennessä olo on tasoittunut, mutta sitä ennen ei kyllä tunnu hyvältä. Tämä on ollut oikeastaan aina mulla ongelmana, jo yläasteella muistan kun en voinut syödä aamupalaa pahoinvoinnin vuoksi. Nyt kun pitää lääkkeet ottaa aamulla niin jotain on aina syötävä.

Pitää alkaa myös kokkaamaan joka päivä. Päädyin siihen, että vien omat eväät harjoitteluun. Minun ruokavalioni on vähän rajoittunut ja koulussakin se on vaatinut lääkärintodistukset yms. että saan itselleni sopivaa ruokaa joka päivä. Minä siis en syö punaista lihaa (mutta kalaa ja kanaa kyllä), tämä ei vielä tuota hirveitä ongelmia. Mutta niinä päivinä kun kaikki ruuat sisältävät paprikaa ja/tai punaista lihaa, tulee minulle ongelmia. Olen siis paprikalle erittäin allerginen, tämäkin puhkesi kunnolla kukkaan kun sairastuin silloin 2010. Sen jälkeen olen pystynyt paprikaa sietämään enää mausteena, vähäisiä määriä. Myös chili ja kaneli aiheuttavat maksan alueelle kipuja, joten ne ovat jääneet kokonaan pois. Joulunakaan en syö enää kuin vaaleita pipareita. Pari vuotta sitten söin muutaman tavallisen piparin ja kieleni meni ihan vereslihalle. Eli kaneli on erittäin kielletty aine.

Olen tässä heinäkuun aikana myös hurahtanut Chia-siemeniin. Syön niitä smoothien joukossa tai mehun seassa. Mulla on jääkaapissa aina Chia-geeliä valmiina, että voin sitä lisätä esim. viilin joukkoon. Varovaisesti minä niiden syönnin aloitin, kun ei ikinä voi tietää mitä maksa niistä tuumaa. Ja yhä syön vähemmän mitä on suositusannos. Sen vaan olen huomannut, että aamuisin ei ole niin hirveä jano kun herää.

Tällasia tällä kertaa. Katsellaanpa mitä muuta elokuu tuo tullessaan.

Päivä 64 (kesälomailua)

Kylläpäs aika on kulunut nopeasti. Toukokuu humahti ohi tenttien stressissä ja kesäloman alkamisen huumassa. Kesäkuu on ollu minulla Ikuisuusprojektien kuukausi, ja se kyllä jatkuu yhä edelleen. Päätin, että tänä kesänä hoidan loppuun projekteja, jotka vain tuntuvat venyvän ja venyvän. Saatiin Miehen kanssa siivottua varasto, hävitin kaikki vanhat paperit, siivosin lääkekaapin yms. Huomasin, että jokaisen loppuun hoidetun projektin myötä, myös minun olo paranee. Ei tunnu koko ajan että kaikki kaatuu päälle, ja kotona ollessa pystyy oikeasti rentoutumaan. Vielä olisi ikkunoiden pesu ja vaatekaapin siivous edessä. Niin ja kirjahyllyn läpi käynti. Jostain syystä nuo ovat jääneet viimeiseksi.

Aloitin myös itsestäni huolehtimisen kesäkuussa. Jätin herkkujen syömisen vähemmälle ja aloin oikeasti liikkumaan. Ajattelin, että ei minulla ole enää tekosyitä venyttää sen aloittamista. Ja pikku hiljaa senkin myötä olo alkoi paraneen. En enää läkähdy portaissa kun tulen kotiin, ja jaksaa paljon enemmän. Pitää nyt vain koittaa pitää tätä päällä, kun työharjoittelu alkaa elokuun alussa. Unirytmi mulla on pyörähtänyt ihan päälaelleen, sitä pitää alkaa pikku hiljaa korjaamaan. Kauhistuttaa jo valmiiksi nuo aamuherätykset.

Huomenna olisi edessä mattojen pesua ja mansikoiden pakastamista. Muuten elämä sujuu eteenpäin omalla painollaan. Koitan olla turhia murehtimatta asioita, joille en mitään voi. Näillä mennään. :)

Päivä 63

Huhtikuu, minun synttärikuukausi. Tänä vuonna synttärit juhlittiin kahdestaan Miehen kanssa. Käytiin ulkona syömässä ja sain lahjaksi teepannun ja muumimukin. Mitä muuta voisi toivoa. :)

Aihin kanssa elellään taas päivä kerrallaan. Kipuja on, mutta veriarvot pysyy yhä kohdillaan. En ymmärrä miksi ne kivut eivät lopu. Alan olemaan niihin jo tosi väsynyt. Montakohan kivutonta päivää mulla on takana viimeisen kolmen vuoden ajalta. Ehkä kymmennen. Eikä ne lääkäritkään tälle mitään voi. Syytä ei löydy vaikka kuinka tutkitaan. Sen oon huomannu, että liikunta helpottaa. Mut senkin täytyy olla suht rauhallista. Kaikki hyppinen ja pomppiminen aiheuttaa kipua lisää. Eli kävely on nyt sitten pop. Onneks nyt on taas hyvät ilmat niin jaksan lähteäkin ulos.

Pääsiäinen meni pohjoisessa. Käytiin minun vanhempien luona laittamassa auto kesäkuntoon. Ja piti vähän käydä shoppailemassakin kaikkea pientä kivaa. Meille vain tuli vähän huonoja uutisia kun Mies irtisanottiin työpaikastaan. Yritykseltä loppui rahat ja uusin työntekijä sai lähteä. Sitä tämä nykyään on. Tuntuu, että kaikilla on vaan hirmu suuret ajatukset miten asiat toimivat ja sitten kaikki kaatuu rymisten. Jotain hyvää kuitenkin, minä sain harjoittelupaikan syksyksi. Yksi kaupungin suurimmista tilitoimistoista otti minut harjoitteluun. Olin aivan todella onnellinen kun he kertoivat päätöksestään. Ensi syksy sitten ollaan siellä. Haastattelussa he kysyivät aika tarkasti, että miksi olen vaihtanut sosiaalialalta nykyiselle alalleni. Vastaukseni oli, että mietin onko elämässä muutakin kuin sosiaalialan työni. Vaikka se ihanaa olikin, se silti ei ollut sitä mitä minä lopulta halusin. Tämä vastaus tyydytti haastattelijat. Kumma kyllä, he eivät tarttuneet tyhjiin pätkiin cv:ssäni. Ja kiitos heille siitä.

Olen miettinyt taas elämääni. Mieheni veljien puolisot tulevat loistavasti toimeen appivanhempieni kanssa. Kuin myös veljeni tulee toimeen omiensa kanssa. Minä olen kuin musta hevonen, tulen kaikkien kanssa toimeen, mutta ikinä en ole se jolle soitetaan, että lähdepä käymään teatterissa yms. Jostain syystä en osaa olla luonnollisesti sukulaisteni seurassa enempää kuin on pakko. Pois lukien omat vanhempani, heidän seurassaan viihdyn paremmin kuin missään. Sukujuhlissakin olen se joka kuuntelee, en se joka puhuu. Kuka tämmöisen hiljaisen hissukan kanssa haluaisi viettää aikaansa. En ymmärrä miksi sukulaisten seurassa oleminen on minulle niin vaikeaa. He merkitsevät minulle enemmän kuin moni asia maailmassa ja ystävien seurassa minä harvoin olen hiljainen. Jostain olen kuitenkin saanut päähäni, että minä en ole tarpeeksi kiinnostava. Että minun elämäni ei ole kertomisen arvoista. Kun tuo ajatus pyörii päässä, katoaa kaikki keskustelunaiheet sen siliän tien päästäni. Sitten minä olenkin vain hiljaa. Ja siinä vaiheessa minä mieluummin lähden pois. En halua olla "tiellä". Tilanne on minulle niin epämiellyttävä, että katoan yleensä johonkin seurasta, katsomaan tv:tä tai leikkimään lasten kanssa. En tiedä, ehkä se on epävarmuutta ehkä ujoutta (olen järjettömän ujo vieraiden ihmisten seurassa). Jotain mistä haluaisin päästä eroon. Mutta en osaa, enkä tiedä miten tilannetta voisi parantaa.

Päivä 62 (pääsin lääkäriin)

Pari viikkoa sitten minä pääsin ensimmäistä kertaa tapaamaan mua hoitavan lääkärin. Hän oli erittäin mukava ja helposti lähestyttävä. Pystyin kertomaan kaikki mitä oli mielen päällä ja hänellä ei tuntunut olevan kiire mihinkään. Yliopistollisella sairaalalla totuin siihen, että kaikilla lääkäreillä oli koko ajan hirveä kiire ja tuntui, että tärkeintä oli vain saada asiat nopeasti hoidettua. Tuolla kaupungilla kuitenkin tuntui, että lääkärillä oli aikaa ja kiinnostusta jutella miten mun elämä sujuu. Eli hyvän ensivaikutelman sain.

Mulle oli aza kirjoitettu e-reseptinä joskus ennen joulua. Kun ne kävin ensimmäistä kertaa apteekista hakemassa, huomasin että ne oli tosiaan kirjoitettu koliittiin. Se on käsittääkseni se suolistosairaus johon on sama lääkitys kuin aihiin. Sanoin tuolla lääkäri käynnillä tuosta ja hän sitten korjasi sen reseptin. Sanoi ihan samaa kuin mitä minä ajattelin, eli siitä vois tulla ongelmia Kelan kanssa. Mulle se erityiskorvaus on kuitenkin määrätty aihiin tarkoitettuihin lääkkeisiin, ei koliittiin jota mulla ei edes ole. Samalla uusittiin litalgin-resepti. Se on yhä suuri mysteeri, että mistä noi kylkikivut mulla johtuu. Niihin ei oo löytyny yhtään mitään syytä, ja lääkärit on yhtä ulalla kuin minäkin. Ne kun ei tunnu olevan varsinaisesti liitoksissa mihinkään syömisiin tai muuhun vastaavaan. Ja veriarvot mulla on edelleen todella hyvät, joten niistäkään ei apua siihen oo. Kesällä edessä seuraavat verikokeet ja vuoden päästä jälleen lääkärin tapaaminen sitten.

Kun olin siinä lähdössä niin tulin vielä kysyneeksi, että haittaako se kun en ottanut tänä talvena influenssa rokotetta. Mulla unohtui se ottaminen siinä opiskelujen kiireessä. Lääkäri oli hetken hiljaa ja lähti sitten kysymään sairaanhoitajalta, että onko heillä vielä niitä rokotteita Siinä sain sitten samalla sen rokotteenkin. Että sellanen käynti tällä kertaa.

Kävin tänään kampaajalla ja sen jälkeen jäin odottamaan Miestä kaupungille. Meidän oli tarkoitus mennä yhdessä syömään mun kampaajan jälkeen, mutta hänelle tulikin äkillinen työkokous ja siirsimme siis lounasta parilla tunnilla eteenpäin. Jäin kuitenkin kaupungille kiertelemään ja katselemaan kun kotiin minun ei kannattanut mennä hetkeksi. Siinä kun olin kiertänyt minua kiinnosttavat paikat läpi, tajusin taas kuinka yksin minä olenkaan. Mulla ei ole ketään kaveria, jolle soittaa noin vain, että lähdetkö kahville. Se viimeinenkin jonka kanssa mulla on tapana noin vain tavata, muuttaa kesällä etelään lähemmäs vanhempiaan. Vaikka tämä paikka on iso, niin hirveän vaikea on löytää uusia ystäviä. Ja minäkin olen pohjimmiltani ujo ihminen. En edes osaa lähteä lähestymään ketään missään. Mieluummin pysyttelen mukavuusalueellani ja olen yksin. Ja ei minuun helppo ole tutustuakaan. Sairastumisen myötä minusta on tullut varautuneempi. Menetin niin monta ystävää silloin, että en tahtoisi kokea sitä enää. Ystävät on mulle kultaakin kalliimpia. Vaikka aina en jaksa yhteyttä pitää, he ovat mielessä aina. Ystävät on kuin perhe, jonka olen itse valinnu (joo, hirveä klisee, mutta niin totta).

Mutta voitin minä tänään pelkoni ja kävin ihan yksin kahvilassa juomassa teen. Jotain minun piti keksiä ja kun ruuhkaa ei ollut, niin hyvin sujui tee kupillisen juonti. Tämä oli minulle jo iso saavutus.
Ne on ne pikku asiat elämässä, jotka lopulta merkkaa eniten.

Päivä 61 (kesän suunnitelmia)

Helmikuu. Toinen vuosi opintoja menossa. Tämä tarkoittaa sitä, että ensi syksynä opintosuunnitelmaan kuuluu 14 viikon mittainen työharjoittelu. Minulla on haaveena hiukan nopeuttaa opintoja. Tämä taas tarkoittaa sitä, että koitan etsiä itselleni työharjoittelupaikkaa jo tulevaksi kesäksi, jotta voin syyslukukauden käyttää opintoihin.

Tässä olen kohdannut hiukan ongelmia. Tai siis ne ongelmat ovat tällä hetkellä päässäni kauhuskenaarioina, jotka eivät ole toteutuneet (vielä). Minä sairastuin syksyllä 2010. Silloinen, ja tähän mennessä viimeisin, työsuhteeni päättyi joulukuuhun 2010. Tämän jälkeen en ole ollut töissä. Syyslukukauden 2011 opiskelin muutaman kurssin sosionomin suuntaavia opintoja, minkä jälkeen totesin, että "tää ei oo mun juttu". Syksyllä 2012 aloitin nykyiset opintoni.
Tästä alkavat kauhukuvat päässäni. Minulla on kaksi puolen vuoden jaksoa tyhjänä cv:ssäni, kevät 2011 ja 2012. Kevään 2011 toivuin AIHin alkuvaiheesta. Kevään 2012 toivuin masennuksesta.

Tässä tulee ongelmani: miten selitän nuo tyhjät aukot ilman että joudun kertomaan täyttä totuutta mitä elämässäni tapahtui? Kuinka selitän täydellisen uranvaihdoksen? Olen vielä suht nuori ihminen. Töitä minulla olisi riittänyt. Ja hyppy sosiaalialalta nykyiselleni on aikamoinen. Varmasti joudun kohtaamaan kysymyksen "miksi päätit vaihtaa alaa". Olen täydellisen paniikissa. Minulla ei vain ole vastausta kysymyksiin. En todellakaan halua kertoa, että sairastuin AIHiin, enkä varsinkaan masennuksesta halua kertoa sanaakaan. En halua, että minuun kohdistuu ennakkoluuloja, joita minun on liian raskasta lähteä murtamaan.

Olen yhä toipilas. AIH on suurinpiirtein hallinnassa, vaikka kylkikivut ovat edelleen läsnä. Masennus on myös hallinnassa. Pystyn elämään suht normaalia elämää. Sairaus ei varsinaisesti näy arjessani. Mutta mitä minun tulisi sanoa? Miten perustelen alan vaihdon, kun päiväkoti maailma oli minulle kuitenkin niin mieluinen?

Työharjoitteluhakemuksessa ohitin kaikki selitykset. Kerroin vain mitä hyvää olen sosiaalialalta saanut mukaani. Odotan kauhulla haastatteluhetkeä ja pelkäämiäni kysymyksiä. Ja pelkään, että mokaan kaiken kun jännitän niin paljon. Ja jälleen kerran tunnen katkeruutta AIHia kohtaan, miksi sen täytyy vaikeuttaa yhä elämääni näin paljon. Ja aina tästä eteenpäin.


Olen pikkuisen hukassa.

Päivä 60 (joulun jälkeen)

Kissani kellii vieressä. Ihana vapaa perjantai. Neitikin nauttii kun olen kotona, enkä pitkää päivää koulusta. Sen huomaa, kun tulen kotiin Neiti osoittaa mieltään ja kun on vapaapäivä ja olen kotona, hän on paljon lähellä, nukkuu sylissä ja kiehnää jaloissa. Neitihän otettiin minulle seuraksi silloin kun sairastuin (tai jokin aika sen jälkeen). Ollaan aika yhteen kasvettuja ja paljon olen kissan hoitamisesta saanut ja toivottavasti samalla olemme tarjonneet neidille hyvän kodin. Pikkuinen karvapalloni.

Joulu oli ja meni, samoin uusi vuosi. Marraskuun lopulla kuukautisten yhteydessä oikea kylkeni kipeytyi ihan hirmuisesti. Yleensäkin kuukautisten aikaan maksan alue on arempi minulle, mutta tällä kertaa kipu oli todella kovaa. Jouduin olemaan poissa koulusta ja syömään litalginia pitkän aikaa. Vaikka kuukautiset loppuivat, kipu ei. Lopulta joulukuun puolessa välissä soittelin gastrolle ja sieltä aikaistettiin tammikuuksi tarkoitetut verikokeet. Niissä näkyi, että jostain syystä valkosolu arvoni olivat tipahtaneet alle sallitun rajan. Siinä sitten parin viikon päähän määrättiin uudet verikokeet sekä ylävatsaultra. Joulu meni yhä hiukan kipuillen. Vietimme rauhallisen joulun Miehen perheen luona. Joulun jälkeen en edes ehtinyt vanhempieni luo, koska nuo tutkimukset olivat siinä joulukuun lopulla. Uusi vuosi vietettiin kahdestaan tällä kertaa. Minä olin väsynyt ja jännitin tuloksia, niin ei tehnyt mieli lähteä katsomaan humalaisia ihmisiä ystävien bileisiin. Koetulokset olivat kuitenkin hyvät ja valkosoluarvokin oli noussut takaisin sallituihin lukemiin. Eikä ultrassakaan ollut näkynyt mitään uutta, maksa heijastelee edelleen, mutta muut elimet näyttivät olevan kunnossa. Pikku hiljaa kipu on hellittänyt myös tuolla kyljessä ja väsymys on alkanut väistymään. Harmi vain, että joululoma meni aikalailla stressatessa. Uudet verikokeet ja lääkärin tapaaminen! ovat helmikuussa. Vihdoin pääsen näkemään minua hoitavia lääkäreitä. Näköjään tuo soittelu on auttanut, tai sitten tämä veriarvojen heittely.

Ja jottei elämä kävisi liian tylsäksi, viikko sitten perjantaina olin iltapäivällä ajamassa koulusta kotiin, kun autostani yhtäkkiä hävisi jarrut kesken ajon. Ulkona oli hirveä lumimyrsky ja todella kova pakkanen. Luulin aluksi, että jarruni jäätyivät, mutta ne kuitenkin toimivat ihan ihan vähän. Sain näillä pikkujarruilla ajettua kotiin ja aloin soittelemaan korjaamoille, että saisiko autoa mihinkään huoltoon enää. Autohuollon mies sanoi, että jos saat auton tänne, niin he voivat muiden töiden lomassa lauantaina katsella mikä autossa on vikana. Lopulta auto päädyttiin hinaamaan autokorjaamolle, koska huoltomies sanoi, ettei sillä saa ajaa enää yhtään. Autossani on takuuaikaa vielä pari kuukautta jäljellä, joten auto vietiin merkkihuoltoon. Lauantai aamuna soittelin autoliikkeeseen ja kyselin, että ovatko he ehtineet katsoa mikä autossa voisi olla vikana. Kävi ilmi, että jarrupääsylinteri oli jostain käsittämättömästä syystä mennyt rikki ja se oli aiheuttanut jarrujen katoamisen. Lopulta he soittivat minulle vielä samana päivänä, että he ehtivätkin korjata autoni vielä silloin lauantaina. Siinäpä sitten hommattiin Miehen kaverilta meille kyyti sinne autohuoltoon ja lauantaina saimme jo auton takaisin korjattuna. Parasta tässä oli, että tuon sylinterin vaihto meni takuun piikkiin, joten kustannuksia meille ei korjauksesta tullut. Oli mukava huomata, että erittäin mukavia ja auttavaisia ihmisiä on töissä tuolla alalla. Autoni huoltoon hinannut mies oli todella mukava, kuten myös huoltomiehet joiden kanssa juttelin. Vaikka nainen oli asialla, niin kertaakaan minua ei vähätelty, ja muutenkin keskusteluista tuli aina hyvä fiilis. Vaikka jarrujen hajoaminen harmitti, niin tuo asiakaspalvelu kyllä pelasti mun viikonlopun.

Joskohan siinä olisi mun kuulumiset tällä kertaa. Mies valmistui ennen joulua. Hän sai todella hyvät valmistujaisjuhlat ja nyt on sitten työnhaku päällä, kunhan niitä vain löytyisi.