Päivä 42 (viivyttelyä)

Päätöksen teko. Miksi se on niin vaikeaa? Tehtävänä on parikin päätöstä ja niille on deadlinet. Silti teen kaikkeani viivytelläkseni lopullista päätöksen tekoa. Mies yrittää auttaa, kyselee hyviä kysymyksiä, joilla saisin katsottua asioita eri kanteilta ja mietittyä näin parhaan lopputuloksen. Ja omalla tavallaan olen päätökseni jollain asteella tehnyt, mutta niin kauan kuin en ole ihan sata varma, minä viivyttelen.
Tänään sain itseni kiinni katsomasta nettisivuilta, että moneltako virastot menevät kiinni, jotta saisin harhautettua itseäni siihen asti. Kun paikat ovat kiinni, ei tarvitse tänään tehdä päätöstä ja lähteä kiikuttamaan papereita sinne. Niin, tähän sitä on tultu. Huomenna olemme lähdössä vanhempieni luo. Sitä ennen pitäisi päätökset olla valmiina, koska reissusta kotiuduttua se on liian myöhäistä. Voi ahdistus.

Tämän viivyttely on johtanut siihen, että saatan istua vielä kolmelta yöllä YouTubissa katsomassa videoita. Löysin muutaman uuden kanavan seurattavaksi ja jostain kumman syystä päätin, että haluan katsoa putkella kaikki näillä kanavilla olevat videot. Viivyttelyä tuokin. Ja yllättäen löysin yhdeltä kanavalta videon, joka kertoo viivyttelystä. Kuinka tunnistankaan itsestäni nuo samat piirteet... Ja kun ne tuodaan vielä esille komedian kautta, vielä parempi. Linkitänpä tuon videon tähän.

Jälleen yksi onnistunut viivyttely päivä. Virasto menee kiinni 40min päästä, en millään ehdi sinne ennen sulkeutumista.. Huomenna uusi yritys.

Päivä 41 (loma?)

Nyt on käyty kesälomareissulla. Käytiin Etelä-Suomea hiukan kiertämässä. Särkänniemessä oli yllättäen mukavaa, vaikka ihmisiä oli ja paljon. Ja nautin ajamisesta. Muutamassa päivässä tulikin ajeltua yli 1000km. Reissu oli ihana ja ilmat mitä parhaimmat. Hyvin jaksoin olla liikenteessä. Kotiin tultua pitikin sitten ottaa rauhallisesti pari päivää.

Meillä oli mummon hautajaiset jokin aika sitten. Hän oli elänyt jo pitkän elämän, mutta silti se oli raskasta. Taas muistui mieleen kuinka lyhyt elämä kuitenkin on. Ja sitten aloin miettimään, että saanko elää edes niin pitkään kuin mummoni ja saanko kokea mitä hän koki.

Kävin kesän alussa niissä kaksissa pääsykokeissa. Juuri ennen lomalle lähtöä sain hyväksymiskirjeen niistä toisistakin kokeista. Eli minut hyväksyttiin molempiin mihin hain. Nyt vaan kun osaisi tehdä päätöksen kumpaan lähden. Pelkään tekeväni hirveän virheen valitsemalla väärän opiskelupaikan. En olisi ikinä uskonut pääseväni molempiin sisälle. Tässä taas huomaa kuinka vaikea minun on tehdä isoja elämääni koskevia päätöksiä. Olisipa jo syksy ja opinnot alkaneet, niin olisin jo tehnyt päätöksen. Toisaalta, ihana olla vielä lomalla.

Ja pääsin mtt:llekin. En oikein tiedä mitä mieltä olen hoitajastani. Hänen mielestään minun pitäisi tehdä kaikkeni, että altistuisin ihmiskontakteille. Kerroin, että minun on vaikea kohdata vieraita ihmisiä nyt sairastumisen seurauksena ja masennus on pahentanut sitä. Ja kotoa lähteminen on todella vaikeaa. Hoitaja sanoi, että nyt vaan ulos tapaamaan ihmisiä. Istumaan kaupungille yksin jonnekin kahvilaan ja katsella ihmisiä. Tuo on minulle jotain aivan ylitsepääsemättömän vaikeaa. En ole terveenäkään ikinä pitänyt tuollaisesta. Inhoan olla yksin liikenteellä ja varsinkin käydä syömässä yksin. Ja nyt sitten pitäisi tehdä jotain tuollaista. Kiitos ei. Minä en ole vain sellainen ihminen. En tiedä mitä ajatella hoitajastani. Ehkä ensi tapaaminen sujuu vähän paremmin..