Päivä 50

Johan se elämä taas sujuikin viikon hyvin. Minä olen niin väsynyt muihin ihmisiin, puhumiseen, ystävyyssuhteiden luomiseen, tutustumiseen, toisten tapojen opetteluun, pitkävihaisuuteen, mököttämiseen ja kaikkeen mikä liittyy ihmisiin. Miksi en saa olla kotona, omassa rauhassa, tuttujen ihmisten ympäröimänä? Miksi pitää tutustua uusiin ihmisiin? Ja jos jokin menee vähän pieleen niin miksi asioista ei voi puhua? Miksi pitää leikkiä niin hemmetin salamyhkäistä eikä voi sanoa suoraan mikä on?

Huomaa kyllä, että olin n.2 vuotta kotona, ilman suurempia ihmiskontakteja, jos ihan lähimpiä kavereita ei oteta huomioon. Mun sosiaaliset taidot on todella ruosteessa. En osaa olla niin varovainen, etten vahingossakaan ärsytä ketään. En osaa olla niin näkymätön, ettei minun olemassa oloa huomata. En vain osaa enää. Ja se saa minut itkemään. Haluan kadota, haluan olla niin huomaamaton, ettei kukaan voi loukkaantua mistään mitä teen. Haluan olla niin hiljaa, ettei kukaan loukkaannu sanomistani asioista.

Minä tyhmä luulin, että asiat olisivat muuttuneet. Että tämä kouluun meno olisi hyvä juttu. Että olisin parempi ihminen. Että osaisin olla niin, että muut hyväksyvät minut. Että tämä veisi pois pahan oloni. Mutta ei, paha olo vain kasvaa. Ja terapia loppuu ensi viikolla. Kuinka ihanaa. Katsotaan sitten kuinka pitkään jaksan tätä.