Koko helmikuun oli mielessä, että nyt kyllä kirjoitan. Ja helmikuun lopussakin oli vielä hyvät fiilikset ja sitten... oho! No täällä ollaan nyt.
Tiesittekö, että opparin kirjoittamiseen menee aikaa ihan järjettömän paljon. Ja kun motivaatio on noin -5 niin siihen menee vielä kauemmin aikaa. Loppusuoralla ollaan kuitenkin. Pari viikkoa jäljellä. Valmistumispäivä on huhtikuun lopussa. Opinnot on ohi 22. tätä kuuta. No, yksi seminaari on sen jälkeen vielä tulossa, mutta muuten alkaa olemaan tradenomin opinnot kasassa. Hullua. Kovasti tätä koulua on käytykin.
Tammikuun lopulla kävin tapaamassa vanhaa ystävää. Tuntui hyvältä nähdä. H ja minä ollaan oltu kavereita 3.luokasta lähtien. Ja vaikka välissä on kulunut muutamakin vuosi, ettei olla nähty, niin aina voidaan jatkaa siitä mihin viimeksi jäätiin. Sellaiset ihmiset on harvassa ja niistä ei todellakaan halua päästää irti. Juteltiin näistä jutuista kun nähtiin. Ihana kuulla, että H:lla on samanlainen ajatusmaailma kuin itsellä. Ehkä me sen takia ollaankin pysytty ystävinä tän kaiken läpi. Ja vaikka me ollaan erilaisia ihmisiä monessakin mielessä, meillä on silti paljon yhteistä. Ja meillä on pitkä historia. Apua! Me ollaan tunnettu yli 20 vuotta! Tulipa vanha olo.. Paljon on matkan varrella koettu ja lisää on tulossa. Ja koska tiedän, että H lukee ajoittain tätä blogia, niin sanonpa sen täällä mitä ihan face-to-face en osaa sanoa: olet tärkeä ja rakas!
Tässä kuussa on taas maksalääkärillä käynnin aika. Vähän jo jännittää valmiiksi. Koska biopsia meni silloin pari vuotta sitten niin totaalisen pieleen, ne ei laita mua sitä käymään nyt läpi. Selviän vatsaultralla. Tiedän, että se on kipua sen 15minuuttia mitä se tutkimus kestää, mutta mieluummin se kuin ne kivut mitkä viimeksi tuli biopsiasta. Ihan selvennykseksi: vatsaultra ei yleensä käy kipeää. Se on helppo ja nopea toimenpide. Mutta koska minulla on AIH ja pallean/maksan alue on kivulias, on myös tämän toimenpide kivulias minulle. Kylläpä sen silti kestää. Ja hyvähän se on katsoa mitä siellä on meneillään.
Syyskuun lopusta alkaa olemaan nyt 5 kuukautta, vähän päälle. En ikinä selittänyt mitä silloin tapahtui. Ehkä jonain päivänä pystyn. Nykyään voin sanoa sen jo ääneen Miehelle ilman, että alan itkemään. Puhuin siitä H:n kanssa ja kyyneleet tuli välittömästi silmiin. Milloinkohan siitä voi puhua niin että ei tarvi itkeä? Ehkä jonain päivänä pystyn kertomaan myös äidille. Ehkä.
"I've got scars, even though they can't always be seen
And pain gets hard, but now you're here and I don't feel a thing"
