Huhtikuu, minun synttärikuukausi. Tänä vuonna synttärit juhlittiin kahdestaan Miehen kanssa. Käytiin ulkona syömässä ja sain lahjaksi teepannun ja muumimukin. Mitä muuta voisi toivoa. :)
Aihin kanssa elellään taas päivä kerrallaan. Kipuja on, mutta veriarvot pysyy yhä kohdillaan. En ymmärrä miksi ne kivut eivät lopu. Alan olemaan niihin jo tosi väsynyt. Montakohan kivutonta päivää mulla on takana viimeisen kolmen vuoden ajalta. Ehkä kymmennen. Eikä ne lääkäritkään tälle mitään voi. Syytä ei löydy vaikka kuinka tutkitaan. Sen oon huomannu, että liikunta helpottaa. Mut senkin täytyy olla suht rauhallista. Kaikki hyppinen ja pomppiminen aiheuttaa kipua lisää. Eli kävely on nyt sitten pop. Onneks nyt on taas hyvät ilmat niin jaksan lähteäkin ulos.
Pääsiäinen meni pohjoisessa. Käytiin minun vanhempien luona laittamassa auto kesäkuntoon. Ja piti vähän käydä shoppailemassakin kaikkea pientä kivaa. Meille vain tuli vähän huonoja uutisia kun Mies irtisanottiin työpaikastaan. Yritykseltä loppui rahat ja uusin työntekijä sai lähteä. Sitä tämä nykyään on. Tuntuu, että kaikilla on vaan hirmu suuret ajatukset miten asiat toimivat ja sitten kaikki kaatuu rymisten. Jotain hyvää kuitenkin, minä sain harjoittelupaikan syksyksi. Yksi kaupungin suurimmista tilitoimistoista otti minut harjoitteluun. Olin aivan todella onnellinen kun he kertoivat päätöksestään. Ensi syksy sitten ollaan siellä. Haastattelussa he kysyivät aika tarkasti, että miksi olen vaihtanut sosiaalialalta nykyiselle alalleni. Vastaukseni oli, että mietin onko elämässä muutakin kuin sosiaalialan työni. Vaikka se ihanaa olikin, se silti ei ollut sitä mitä minä lopulta halusin. Tämä vastaus tyydytti haastattelijat. Kumma kyllä, he eivät tarttuneet tyhjiin pätkiin cv:ssäni. Ja kiitos heille siitä.
Olen miettinyt taas elämääni. Mieheni veljien puolisot tulevat loistavasti toimeen appivanhempieni kanssa. Kuin myös veljeni tulee toimeen omiensa kanssa. Minä olen kuin musta hevonen, tulen kaikkien kanssa toimeen, mutta ikinä en ole se jolle soitetaan, että lähdepä käymään teatterissa yms. Jostain syystä en osaa olla luonnollisesti sukulaisteni seurassa enempää kuin on pakko. Pois lukien omat vanhempani, heidän seurassaan viihdyn paremmin kuin missään. Sukujuhlissakin olen se joka kuuntelee, en se joka puhuu. Kuka tämmöisen hiljaisen hissukan kanssa haluaisi viettää aikaansa. En ymmärrä miksi sukulaisten seurassa oleminen on minulle niin vaikeaa. He merkitsevät minulle enemmän kuin moni asia maailmassa ja ystävien seurassa minä harvoin olen hiljainen. Jostain olen kuitenkin saanut päähäni, että minä en ole tarpeeksi kiinnostava. Että minun elämäni ei ole kertomisen arvoista. Kun tuo ajatus pyörii päässä, katoaa kaikki keskustelunaiheet sen siliän tien päästäni. Sitten minä olenkin vain hiljaa. Ja siinä vaiheessa minä mieluummin lähden pois. En halua olla "tiellä". Tilanne on minulle niin epämiellyttävä, että katoan yleensä johonkin seurasta, katsomaan tv:tä tai leikkimään lasten kanssa. En tiedä, ehkä se on epävarmuutta ehkä ujoutta (olen järjettömän ujo vieraiden ihmisten seurassa). Jotain mistä haluaisin päästä eroon. Mutta en osaa, enkä tiedä miten tilannetta voisi parantaa.
