Johan se elämä taas sujuikin viikon hyvin. Minä olen niin väsynyt muihin ihmisiin, puhumiseen, ystävyyssuhteiden luomiseen, tutustumiseen, toisten tapojen opetteluun, pitkävihaisuuteen, mököttämiseen ja kaikkeen mikä liittyy ihmisiin. Miksi en saa olla kotona, omassa rauhassa, tuttujen ihmisten ympäröimänä? Miksi pitää tutustua uusiin ihmisiin? Ja jos jokin menee vähän pieleen niin miksi asioista ei voi puhua? Miksi pitää leikkiä niin hemmetin salamyhkäistä eikä voi sanoa suoraan mikä on?
Huomaa kyllä, että olin n.2 vuotta kotona, ilman suurempia ihmiskontakteja, jos ihan lähimpiä kavereita ei oteta huomioon. Mun sosiaaliset taidot on todella ruosteessa. En osaa olla niin varovainen, etten vahingossakaan ärsytä ketään. En osaa olla niin näkymätön, ettei minun olemassa oloa huomata. En vain osaa enää. Ja se saa minut itkemään. Haluan kadota, haluan olla niin huomaamaton, ettei kukaan voi loukkaantua mistään mitä teen. Haluan olla niin hiljaa, ettei kukaan loukkaannu sanomistani asioista.
Minä tyhmä luulin, että asiat olisivat muuttuneet. Että tämä kouluun meno olisi hyvä juttu. Että olisin parempi ihminen. Että osaisin olla niin, että muut hyväksyvät minut. Että tämä veisi pois pahan oloni. Mutta ei, paha olo vain kasvaa. Ja terapia loppuu ensi viikolla. Kuinka ihanaa. Katsotaan sitten kuinka pitkään jaksan tätä.
tiistai 27. marraskuuta 2012
lauantai 24. marraskuuta 2012
Päivä 49 (takapakki)
Koska kello on yli kolme perjantai yönä ja olen edelleen valveilla, päätin, että on aika päivittää blogia.
Kortisonin lopettaminen on sujunut hyvin, sivuvaikutuksia ei ole tullut. Tällä viikolla oli seurantaverikokeet ja koska lääkäri ei soitellut perään, tulokset ovat olleet normaalit. Tammikuussa odottaa sitten koepalanotto. Aina yhtä pelottava, mutta tarpeellinen koettelumus.
Tuo otsikon takapakki tarkoittaa masennusta. Pari viikkoa sitten kävin läpi vaikeimman yön ikinä. En oikein tiedä mikä sen laukaisi, mutta jostain syystä olin täysin valmis tekemään mitä vain, että pääsisin siitä pahasta olosta eroon. Että voisin tuntea jotain muutakin kuin alemmuutta, pettymystä, mieli pahaa, jne. Ja lopulta olin vain turta. Halusin vain päästä pois, kokonaan tästä kaikesta. Mies oli jo nukkumassa tässä vaiheessa, enkä yleensäkään halua kaataa näitä asioita hänen niskaansa, joten kävin läpi yksin näitä tunteita. Mutta jos Mies ei olisi ollut kotona tuona yönä, niin olen varma, että minä en olisi tässä kirjoittamassa tätä. Selvisin tuon yön läpi kuitenkin. Ja seuraavan päivän vietin kotona. Kouluun meno oli vain liian vaikeaa. Kun lopulta kouluun pääsin, en todellakaan ollut kunnossa, ja ihmisten näkeminen oli yhtä tuskaa. Onneks minulla on koulussa kaveri, jolle olen kertonut missä mennään. Hän vietti päivän kanssani, en tarvinnut muuta. Jonkun joka oli vain lähietäisyydellä, ei painostanut puhumaan, oli vain, eikä tehnyt isoa numeroa siitä, että käyttäydyin hyvin epä-Tea-maisesti. Olen onnellinen, että tuo kaveri on elämässäni. Vaikka en minä sitä hänelle pysty kertomaan.
Onneks parin päivän päästä oli terapia, niin sain purettua kaikki tunteet hänelle. Terapeutti sanoi, lopuksi, että hän ei usko, että olisin lopulta tehnyt mitään, vaikka olisinkin ollut yksin kotona. Tiedä häntä, ja mieluummin en halua käydä tuollaista yötä uudestaan läpi enää. Kuinka ironista se on, heti kun vähänkään uskon huomiseen ja haaveilen jostain pikku jutusta, tipahdan montun pohjalle vauhdilla. Tämmöistä tämä nyt on. Kai se jossain vaiheessa paranee.
Kortisonin lopettaminen on sujunut hyvin, sivuvaikutuksia ei ole tullut. Tällä viikolla oli seurantaverikokeet ja koska lääkäri ei soitellut perään, tulokset ovat olleet normaalit. Tammikuussa odottaa sitten koepalanotto. Aina yhtä pelottava, mutta tarpeellinen koettelumus.
Tuo otsikon takapakki tarkoittaa masennusta. Pari viikkoa sitten kävin läpi vaikeimman yön ikinä. En oikein tiedä mikä sen laukaisi, mutta jostain syystä olin täysin valmis tekemään mitä vain, että pääsisin siitä pahasta olosta eroon. Että voisin tuntea jotain muutakin kuin alemmuutta, pettymystä, mieli pahaa, jne. Ja lopulta olin vain turta. Halusin vain päästä pois, kokonaan tästä kaikesta. Mies oli jo nukkumassa tässä vaiheessa, enkä yleensäkään halua kaataa näitä asioita hänen niskaansa, joten kävin läpi yksin näitä tunteita. Mutta jos Mies ei olisi ollut kotona tuona yönä, niin olen varma, että minä en olisi tässä kirjoittamassa tätä. Selvisin tuon yön läpi kuitenkin. Ja seuraavan päivän vietin kotona. Kouluun meno oli vain liian vaikeaa. Kun lopulta kouluun pääsin, en todellakaan ollut kunnossa, ja ihmisten näkeminen oli yhtä tuskaa. Onneks minulla on koulussa kaveri, jolle olen kertonut missä mennään. Hän vietti päivän kanssani, en tarvinnut muuta. Jonkun joka oli vain lähietäisyydellä, ei painostanut puhumaan, oli vain, eikä tehnyt isoa numeroa siitä, että käyttäydyin hyvin epä-Tea-maisesti. Olen onnellinen, että tuo kaveri on elämässäni. Vaikka en minä sitä hänelle pysty kertomaan.
Onneks parin päivän päästä oli terapia, niin sain purettua kaikki tunteet hänelle. Terapeutti sanoi, lopuksi, että hän ei usko, että olisin lopulta tehnyt mitään, vaikka olisinkin ollut yksin kotona. Tiedä häntä, ja mieluummin en halua käydä tuollaista yötä uudestaan läpi enää. Kuinka ironista se on, heti kun vähänkään uskon huomiseen ja haaveilen jostain pikku jutusta, tipahdan montun pohjalle vauhdilla. Tämmöistä tämä nyt on. Kai se jossain vaiheessa paranee.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)