Päivä 43 (kouluun?!?)

Päätös on tehty. Valitsin koulupaikan. Se päätös vaati keskustelua terapeutin, työkkärin, kavereiden, koulun ja perheen kanssa. Onko päätöksien tekeminen muillekin näin vaikeaa? Vai olenko se vain minä, vai johtuukohan tämäkin masennuksesta? Lopulta päätöksen tein minä itse, kertomatta kenellekään. Mies oli kavereiden kanssa ulkona ja minä yksin otin paperit käsiini tutkiskelin niitä ja päädyin lähtemään opiskelemaan itseäni useamman vuoden nuorempien kanssa. Saa nähdä mitä siitä tulee. Pelottaa.

Eilen meillä kävi Miehen kaveri tyttöystävänsä kanssa. Jännitin jo etukäteen sosiaalista kanssakäymistä. Mutta se sujuikin yllättäen hyvin. Tyttöystävä oli todella mukava ihminen eikä keskusteleminen hänen kanssaan ollut vaikeaa, päinvastoin. Tämä antoi minulle hiukan luottamusta tulevaan. Jos tulevasta opiskeluryhmästäni löytyy edes pari tuollaista tyyppiä, tulen selviämään koulun aloituksesta. Mutta jos ei, niin sitten olen pulassa. Onneksi Mies on samassa koulussa. Parin eka päivän aikana hän pystyy olemaan mulle seurana vapaa hetkinä. Jännittääköhän kukaan muu tällasia asioita, ihan epäolennaisia opiskelun kannalta. Mutta silti, mitä ihmettä laitetaan päälle kouluun? Kuinka tämä onkaan välillä niin vaikeaa.

Minun pitäisi ehdottomasti laittaa hakemuksia Kevalle/Kelalle pian menemään. Jos on edes pieni mahdollisuus, että he tukisivat minun opiskeluani, hakemus täytyy laittaa. Mutta mutta.. Kuten mainitsin: viivyttely, tuo laji, jossa olen mestari nykyään. Hakemus on muutaman sivun pitkä ja vaatii oikein sanamuotojen löytämistä kun kuvaillaan miksi edellinen ammatti ei sovikaan minulle, vaan tarvisin heidän tukensa uudelleen koulutukseen. Kun vaan saisi sen aloitettua, kai se sitten menisi. Kun vaan jaksaisi, eikä sen täyttäminen ahdistaisi näin paljon. Käydä läpi omia epäonnistumisiaan, miksi ei voikaan tehdä työtä, jota haluaisi tehdä. Ei kuulosta kivalle. Masentaa kirjoittaakin tästä.

Mulla on aihin suhteen ollut nyt vähän hiljaiseloa. Välillä kämmeniä kutittaa vähän, mutta se loppuu kun laittaa kortisonivoidetta. Eikä kutina ole jatkuvaa, joten en ole niin huolissani siitä. Syyskuussa on taas verikokeet, eiköhän siellä näy, jos jotain on vialla.

Olen kuunnellut taas viime päivinä inspiroivaa musiikkia, auttamaan minua tajuamaan, että kouluun meno on minulle hyvä juttu. Että se olen minä joka siitä hyödyn, minun elämähän tässä on kyseessä. Erityisen hyväksi olen todennut Alicia Keysin Empire State of Mind:n. Sen sanat on niin hyvät. Linkitän sen tähän loppuun vielä.