Pari viikkoa sitten minä pääsin ensimmäistä kertaa tapaamaan mua hoitavan lääkärin. Hän oli erittäin mukava ja helposti lähestyttävä. Pystyin kertomaan kaikki mitä oli mielen päällä ja hänellä ei tuntunut olevan kiire mihinkään. Yliopistollisella sairaalalla totuin siihen, että kaikilla lääkäreillä oli koko ajan hirveä kiire ja tuntui, että tärkeintä oli vain saada asiat nopeasti hoidettua. Tuolla kaupungilla kuitenkin tuntui, että lääkärillä oli aikaa ja kiinnostusta jutella miten mun elämä sujuu. Eli hyvän ensivaikutelman sain.
Mulle oli aza kirjoitettu e-reseptinä joskus ennen joulua. Kun ne kävin ensimmäistä kertaa apteekista hakemassa, huomasin että ne oli tosiaan kirjoitettu koliittiin. Se on käsittääkseni se suolistosairaus johon on sama lääkitys kuin aihiin. Sanoin tuolla lääkäri käynnillä tuosta ja hän sitten korjasi sen reseptin. Sanoi ihan samaa kuin mitä minä ajattelin, eli siitä vois tulla ongelmia Kelan kanssa. Mulle se erityiskorvaus on kuitenkin määrätty aihiin tarkoitettuihin lääkkeisiin, ei koliittiin jota mulla ei edes ole. Samalla uusittiin litalgin-resepti. Se on yhä suuri mysteeri, että mistä noi kylkikivut mulla johtuu. Niihin ei oo löytyny yhtään mitään syytä, ja lääkärit on yhtä ulalla kuin minäkin. Ne kun ei tunnu olevan varsinaisesti liitoksissa mihinkään syömisiin tai muuhun vastaavaan. Ja veriarvot mulla on edelleen todella hyvät, joten niistäkään ei apua siihen oo. Kesällä edessä seuraavat verikokeet ja vuoden päästä jälleen lääkärin tapaaminen sitten.
Kun olin siinä lähdössä niin tulin vielä kysyneeksi, että haittaako se kun en ottanut tänä talvena influenssa rokotetta. Mulla unohtui se ottaminen siinä opiskelujen kiireessä. Lääkäri oli hetken hiljaa ja lähti sitten kysymään sairaanhoitajalta, että onko heillä vielä niitä rokotteita Siinä sain sitten samalla sen rokotteenkin. Että sellanen käynti tällä kertaa.
Kävin tänään kampaajalla ja sen jälkeen jäin odottamaan Miestä kaupungille. Meidän oli tarkoitus mennä yhdessä syömään mun kampaajan jälkeen, mutta hänelle tulikin äkillinen työkokous ja siirsimme siis lounasta parilla tunnilla eteenpäin. Jäin kuitenkin kaupungille kiertelemään ja katselemaan kun kotiin minun ei kannattanut mennä hetkeksi. Siinä kun olin kiertänyt minua kiinnosttavat paikat läpi, tajusin taas kuinka yksin minä olenkaan. Mulla ei ole ketään kaveria, jolle soittaa noin vain, että lähdetkö kahville. Se viimeinenkin jonka kanssa mulla on tapana noin vain tavata, muuttaa kesällä etelään lähemmäs vanhempiaan. Vaikka tämä paikka on iso, niin hirveän vaikea on löytää uusia ystäviä. Ja minäkin olen pohjimmiltani ujo ihminen. En edes osaa lähteä lähestymään ketään missään. Mieluummin pysyttelen mukavuusalueellani ja olen yksin. Ja ei minuun helppo ole tutustuakaan. Sairastumisen myötä minusta on tullut varautuneempi. Menetin niin monta ystävää silloin, että en tahtoisi kokea sitä enää. Ystävät on mulle kultaakin kalliimpia. Vaikka aina en jaksa yhteyttä pitää, he ovat mielessä aina. Ystävät on kuin perhe, jonka olen itse valinnu (joo, hirveä klisee, mutta niin totta).
Mutta voitin minä tänään pelkoni ja kävin ihan yksin kahvilassa juomassa teen. Jotain minun piti keksiä ja kun ruuhkaa ei ollut, niin hyvin sujui tee kupillisen juonti. Tämä oli minulle jo iso saavutus.
Ne on ne pikku asiat elämässä, jotka lopulta merkkaa eniten.
