Helmikuu. Toinen vuosi opintoja menossa. Tämä tarkoittaa sitä, että ensi syksynä opintosuunnitelmaan kuuluu 14 viikon mittainen työharjoittelu. Minulla on haaveena hiukan nopeuttaa opintoja. Tämä taas tarkoittaa sitä, että koitan etsiä itselleni työharjoittelupaikkaa jo tulevaksi kesäksi, jotta voin syyslukukauden käyttää opintoihin.
Tässä olen kohdannut hiukan ongelmia. Tai siis ne ongelmat ovat tällä hetkellä päässäni kauhuskenaarioina, jotka eivät ole toteutuneet (vielä). Minä sairastuin syksyllä 2010. Silloinen, ja tähän mennessä viimeisin, työsuhteeni päättyi joulukuuhun 2010. Tämän jälkeen en ole ollut töissä. Syyslukukauden 2011 opiskelin muutaman kurssin sosionomin suuntaavia opintoja, minkä jälkeen totesin, että "tää ei oo mun juttu". Syksyllä 2012 aloitin nykyiset opintoni.
Tästä alkavat kauhukuvat päässäni. Minulla on kaksi puolen vuoden jaksoa tyhjänä cv:ssäni, kevät 2011 ja 2012. Kevään 2011 toivuin AIHin alkuvaiheesta. Kevään 2012 toivuin masennuksesta.
Tässä tulee ongelmani: miten selitän nuo tyhjät aukot ilman että joudun kertomaan täyttä totuutta mitä elämässäni tapahtui? Kuinka selitän täydellisen uranvaihdoksen? Olen vielä suht nuori ihminen. Töitä minulla olisi riittänyt. Ja hyppy sosiaalialalta nykyiselleni on aikamoinen. Varmasti joudun kohtaamaan kysymyksen "miksi päätit vaihtaa alaa". Olen täydellisen paniikissa. Minulla ei vain ole vastausta kysymyksiin. En todellakaan halua kertoa, että sairastuin AIHiin, enkä varsinkaan masennuksesta halua kertoa sanaakaan. En halua, että minuun kohdistuu ennakkoluuloja, joita minun on liian raskasta lähteä murtamaan.
Olen yhä toipilas. AIH on suurinpiirtein hallinnassa, vaikka kylkikivut ovat edelleen läsnä. Masennus on myös hallinnassa. Pystyn elämään suht normaalia elämää. Sairaus ei varsinaisesti näy arjessani. Mutta mitä minun tulisi sanoa? Miten perustelen alan vaihdon, kun päiväkoti maailma oli minulle kuitenkin niin mieluinen?
Työharjoitteluhakemuksessa ohitin kaikki selitykset. Kerroin vain mitä hyvää olen sosiaalialalta saanut mukaani. Odotan kauhulla haastatteluhetkeä ja pelkäämiäni kysymyksiä. Ja pelkään, että mokaan kaiken kun jännitän niin paljon. Ja jälleen kerran tunnen katkeruutta AIHia kohtaan, miksi sen täytyy vaikeuttaa yhä elämääni näin paljon. Ja aina tästä eteenpäin.
Olen pikkuisen hukassa.
