Mihin tämä aika katoaa? Puolisen vuotta jo ollut mielessä, että kirjoitan tänne, mutta enpä ole saanut aikaiseksi. Mutta, jos nyt saisi kuulumiset kirjoitettua.
AIHista näin ensiksi. Vuosi sitten verikokeiden tulokset olivat hyvät ja soitto lääkärini kanssa erittäin mukava. Yhä muistan hänen hiukan hämmästyneen lausahduksen: "Kai se pitää uskoa, että remissiossa ollaan." Hän ei ollut vielä hoitanut yhtään AIH potilasta, joka olisi päässyt tähän pisteeseen, jossa minä nyt olen. Sovittiin, että viimeiset verikokeet vatsakeskuksen kautta olivat nyt syksyllä 2019 ja siitä siirryn sitten kaupungille seurantaan. Näiden viimeistenkin tulokset olivat hyvät ja sain kirjeen, jossa todettiin että koska sairauteni on rauhoittunut, en tarvitse enää akuuttia hoitoa vaan seuranta siirretään kaupungille. Lääkärini kuitenkin sanoi silloin vuosi sitten puhelussa, että "Ei me omia hylätä. Jos tarve tulee, meihin voi aina ottaa yhteyttä."
Eli nyt sitten ollaan niin terve kuin kroonisesti sairas voi olla. Sitä lääkäri muistutteli, että tulehdus voi milloin tahansa tulla takaisin. Mikään ei AIHin kanssa ole varmaa. Joten nyt nautitaan ajasta jonka saan olla ilman lääkkeitä. Tulevaisuutta voi murehtia sitten kun sen aika on.
Parisuhde kriisi, josta viimeksi mainitsin on yhä voimissaan. Miehen opiskelu täysiaikaisen työn ohessa tuo omat haasteensa meidän arkeen ja molempien jaksamiseen. Yhdessä ollaan kuitenkin vielä, sen verran olemmme saaneet asioita eteenpäin.
Ja sitten se suurin muutos minun elämässä. Äidin syöpä. Vuosi sitten loka-marraskuussa Äiti kertoi saaneensa rintasyöpä diagnoosin. Kaksi vuotta aiemmin tehdyssä mammografiassa kaikki oli ollut ok. Mutta seuraavassa näkyikin jo muutos yhdessä imusolmukkeessa. Tätä lähdettiin tarkastamaan ja lopulta syöpäkasvain löytyi vasemmasta rinnasta. Kasvain oli sellaisessa paikassa, että sitä ei näkynyt itse mammografiassa tai edes kokenut rintasyöpälääkäri tuntenut tutkimuksissa. Lopulta se näkyi ultaäänessa ja magneettikuvissa.
Tästä alkoi meidän uusi arki. Äitille tehtiin leikkaus hieman ennen joulua, jossa kasvain poistettiin lähes kokonaan sekä lisäksi imusolmukkeita (en nyt jaksa muistaa kuinka paljon, mutta ei kaikkia). Leikkaus sujui erittäin hyvin ja siitä alkoi toipuminen. Koska leikkaus vei Äidiltä voimat, vietimme joulun erikseen, jotta hän sai toipua ja infektiovaara oli minimissä. Ensimmäinen jouluni etten nähnyt vanhempiani ollenkaan, ja voin kyllä sanoa etten nauttinut siitä yhtään.
Koska syöpä oli agressiivinen ja tehnyt jo etäispesäkkeitä olivat tammikuun lopulla vuorossa sytostaattihoidot. Kolmen viikon välein Äiti kävi saamassa lääkkeitä ja tätä kesti toukokuun lopulle saakka. Äiti kävi läpi hiusten tippumisen, yhden eristyksen kun valkosoluarvot tipahtivat, sekä luonnollisesti kaiken mitä syöpää sairastava henkisesti käy läpi. Kävimme monta keskustelua Äidin kanssa jaksamisesta, elämän arvosta ja kuinka hoitoja on vaikea jaksaa jatkaa. Koitin parhaani mukaan tukea Äitiä tässä kamppailussa ja lopulta kaikki suunnitellut sytöstaattihoidot olivat ohi.
Muutaman viikon tauon ja ihanan perhejuhannuksen jälkeen alkoi viiden viikon sädetyshoitojakso. Äiti ja Isä asuvat toisessa kaupungissa noin 1,5h ajomatkan päässä, mutta joka päivä he kävivät täällä sairaalassa Äidin sädetyksissä. Välillä he olivat meillä yötä ja välillä Veljeni luona, jos matkustaminen kävi liian raskaaksi. Sädehoitojakso oli helpompi. Ainoat sivuvaikutukset olivat aurinkoihottuma, jonka kanssa pystyi elämään paljon helpommin kuin sytostaattien aiheuttaman pahoinvoinnin. Tietysti Äiti oli väsynyt, mutta hienosti hän selvisi ja elokuussa hoidot olivat ohi.
Äiti on virallisesti parantunut rintasyövästä, mutta koska syöpä oli ehtinyt levitä elimistössä parin vuoden aikana, oli se tehnyt etäispesäkkeitä keuhkojen ympärille. Koska nämä ovat keuhkojen ympärille, eikä niille voi tehdä mitään, on Äidin lopullinen diagnoosi parantumaton syöpä.
Hyvää tässä on se, että tämä syöpämuoto on hormonaalinen syöpä, jolla on hyvä hoitovaste sytostaattihoitoihin ja siihen on myös kehitetty lääke. Äiti aloitti tämän loppuelämän lääkkeen lokakuussa ja nyt joulukuun alussa hänellä on kontrolli, jossa selviää toimiiko tämä lääke ja pitääkö se kasvaimet kurissa. Syöpämuoto on kuitenkin sellainen, että se voi milloin vain ilmestyä mihin vain kehossa.
Tässä tilanteessa olemme tällä hetkellä. Diagnoosista lähtien olen pitänyt huolen, että vastaan aina äidin puheluihin, teen hänen kanssaan asioita, luon muistoja. Jotenkin sitä ajatteli, että vanhemmat ovat aina täällä, ovathan he olleet tähänkin saakka. Mutta eihän se niin ole. Syöpä on hirviö, joka koittaa kaikin tavoin viedä meiltä meidän rakkaimmat. Olen itkenyt ja käynyt omaa hyväksymisprosessia läpi samalla kun olen tukenut Äitiä hänen omassa kamppailussaan. Mutta selvitty on, ja helpolla periksi ei anneta.
Näin on jälleen arki muuttunut siitä mitä sen ajatteli olevan.
Kiitos, kun jaksoit lukea. Palataan! Ja f*ck cancer!
