Päivä 40 (uutisia)

Siinäpäs kävi sitten niin, että pääsin kouluun. Jos rehellisiä ollaan, niin en olisi ikinä (ja tarkoitan ikinä) uskonut, että pääsen sisälle. Sain eilen kirjeen kotiin. Olin todella onnellinen. Kerrankin jokin onnistui. Tänään onkin sitten iskenyt taas todellisuus vasten kasvoja. Olen lähinnä nukkunut tämän päivän. Mun voimavarat ovat edelleen todella rajalliset. Pelottaa miten pystyn opiskelemaan täydellä teholla, jos väsähdän jo näin vähästä. Aloin ajattelemaan mitä kaikkea täysipäiväinen opiskelu vaatii. Joka päivä pitäisi olla ns. hyvä päivä, että pääsen kouluun asti. Ja sitten pitäisi vielä jaksaa käyttää aivoja monta tuntia. Ja kaikkein vaikein asia: jaksaa olla sosiaalinen koko päivän. Ei hetkeäkään rauhoittumista. Pelkään kovasti, että mun voimavarat loppuu kesken jossain vaiheessa ja masennus pahenee.
Minun pitäisi saada joltain psykiatrilta  lausunto joka puoltaisi uudelleen kouluttautumista, tällä lausunnolla minulle voitaisiin ehkä myöntää ammatillinen kuntoutus tuki. Mutta mistäpä minä nyt löytäisin psykiatrin kun olen vaan koko ajan hoitojonossa. Olen niin väsynyt tähän tilanteeseen. Tuntuu koko ajan ettei mikään onnistu. Yksi ovi avautuu ja sen edessä on hirveästi esteitä ja muut ovet pysyvät suljettuina. Miksei mikään onnistu, tai oikeastaan: miksi mikään ei onnistu niin kuin pitäisi? Ja miksi mun pitää olla sairas? Miksi en voi olla niin kuin olin seitsemän vuotta sitten, elämäni voimissa ja jaksoin opiskella vaikka yön putkeen ja sen jälkeen vielä mennä kouluun ja olla tutorina ja nauraa koko päivän. Mihin tuo ihminen on kadonnut? Ja miksei se vois jo tulla takaisin?

Joskus minusta tuntuu, että haluaisin vain lähteä. Pois kaikesta. Lähteä ja olla ihan yksin jossain. Mutta en voi. AIH ei anna minun lähteä. Minua ahdistaa se kuinka se kytkee minut kiinni. Jatkuvaan seurantaan, jatkuvaan lääkkeiden ottamiseen. Minulla ei ole oikeutta lähteä. Ja jos lähtisin, mitä tapahtuisi kun lääkkeet loppuisivat. Minun pitäisi taas päästä lääkäriin, taas seurattavaksi, kontrolloitavaksi, ettei AIH pahene. Joskus olisi vain helpompi lakata olemasta.

Tiedän, että masennukseni puhuu tässä kirjoituksessa. Sanomattakin on kai selvää, että minulla on huono päivä takana. Enkä haluaisi mennä nukkumaan, koska en halua huomisen tulevan. Huomenna minun täytyy jaksaa tehdä normaaleja asioita; käydä kaupassa, pestä pyykkiä, siivota. Olla niin kuin kaikki muutkin. Minun täytyy jaksaa jaksaa. Hemmetin juhannus. Hirveitä paineita vain asettaa. Me lähdetään mun vanhempien luo. Toivottavasti se vähän piristäis.

Olen vähän miettinyt tätä blogiakin. Kirjoittamista haluan jatkaa, sen verran tiedän. Mietin kuitenkin, että haluanko pitää tätä näin julkisena, onko tästä mitään apua. Alunperinhän tämän piti minun selviämistä aihin kanssa ja siinä samalla ehkä antaa jonkinlaista tukea muille aihia sairastaville. Ja toisaalta myös minun foorumini päästää höyryjä pihalle (siinä tämä on kyllä auttanut), mutta haluanko sen jatkuvan ja olevan kaikkien nähtävillä. Sitä en ole vielä ratkaissut. Ja olen miettinyt myös, että pitäisikö minun laittaa itselleni jotain aikatauluja kuinka usein tänne kirjoitan. Kerran tai kahdesti kuussa? Kerran kuussa ainakin. En tiedä onko minulla enempään asiaa kerrottavana. Pitää miettiä näitä asioita.

Minua vain väsyttää.

PS. Nellin leikkaus suju hyvin ja tyttö on toipunut oikein mukavasti.

Päivä 39 (odottelua)

Nelli leikattiin tänään. Nyt ei voi syntyä pentuja eikä tarvi Nellin kärsiä kiimasta. Nyt odottelen, että pikkuinen herää kunnolla. Omassa matkakopassaan nukkuu pois nukutusta. Nelli täyttää huomenna vuoden. Hassua oli, kun ei tarvinnukaan enää ostaa penturuokaa. Niin se aika kuluu.

Toukokuukin humahti ohi nopeampaa kuin odotinkaan. Lähinnä menny pääsykokeisiin lukiessa. Ammatinvaihdosta olen täällä puhunut ja yhteishaussa hain pariin paikkaan. Yhdet pääsykokeet oli jo, toiset on ensi keskiviikkona. Sittenpä näkee mitä siitä tulee. Vahva tunne on, etten pääse sisälle. Olin kyllä lukenu, mutta koe oli vaikea. Varsinkin kun yksi osio käsitteli asioita mitä olen opiskellu viimeksi lukiossa. Nyt pitää selvitä vielä toisista pääsykokeista. Huh huh.

Noiden ensimmäisten pääsykokeiden jälkeen olin todella poikki ja vain nukuin. Ja sen jälkeen vajosin jonnekin todella pimeään paikkaan. En jaksanut muuta kuin nukkua. En edes jaksanut katsoa tv:tä. Seuraavalla viikolla oli onneksi aika sinne psykiatriselle sairaanhoitajalle. Hänen kanssaan sain käsitellä, että miksi ihmeessä minulle tuli tuollainen olo, enkä nähnyt mitään valoa tai toivoa missään. Tajusin, että yritän suojella itseäni siltä pettymykseltä, jos en pääsekään kouluun. En oikeasti tiedä mitä olisin tehnyt, jos en olisi päässyt juttelemaan noista asioista. Sairaanhoitaja on ihana, kun hän saa minut ymmärtämään, että on ok olla väsynyt, mutta pitäisi saada katkaistua tuo itsetuohoinen ajattelumalli, joka minua seuraa. En voi tietää kokeen tuloksia etukäteen, joten niistä on turha vielä huolehtia. Eikä maailma siihen pääty, jos en pääse kouluun, sitten keksitään jotain muuta. Tuon Sairaanhoitajan luona käynnit ovat auttaneet minua eteenpäin paljon.Ja sairauslomaahan minulla on jatkettu elokuun loppuun. Siihen mennessä olen toivottavasti päässyt jo mielenterveystoimistoon hoidettavaksi. Jonotus on pitkä.

Aihin kanssa ei oikeastaan ole mitään uutta. Kylkituntemuksia minulla on jälleen enkä oikein tiedä mistä ne johtuu. Voi olla, että liikunnan puutteesta. Kaipaisin niin kovasti, että olisi joku jonka kanssa lähteä kävelylle muutaman kerran viikossa. Yksin lähteminen on minulle tällä hetkellä aika vaikeaa, eikä Mieskään ehdi minulle seuraksi, koska hänellä alkaa työharjoittelu. Toisaalta voisin yrittää ottaa tavoitteeksi käydä kolmesti viikossa kävelyllä. Se olisi paljon enemmän kuin tällä hetkellä.

Taidan lähteä katsomaan Nelliä, jos pikkuinen pian jo heräilisi. Toivottavasti kaikki sujuu hyvin.