Huomasin itsestäni jälleen piirteen, johon en ole hirveästi kiinnittänyt huomiota, mutta kun mietin asiaa, tuo piirre on ollut minulla niin kauan kuin muistan. Kun kerron surullisia asioita muille, hymyilen ja/tai naurahtelen samalla. Koen surullisten/ikävien asioiden kertomisen vaikeaksi itselleni. En oikein ole ikinä oppinut miten minun pitäisi olla. Millainen on hyväksyttävä ilme noihin tilanteisiin? Syy miksi kiinnitin tuohon huomiota tänään (tai no eilen, tänään on teknisesti jo lauantai) on, että kerroin koulukaverilleni enoni kuolemasta (hän on kuollut muutama vuosi sitten) ja hymyilin samalla. Ulospäin näytin varmaan siltä, että kuolema oli iloinen asia, mitä se ei todellakaan ollut. Ikävä on edelleen kova. Aloin miettimään, että hymy on minulle puolustusmekanismi. Jos en hymyile, itken (muistan noin sanoneeni muutaman kerran, jos joku on ihmetellyt hymyilyäni). Mieluummin julkisella paikalla hymyilen kuin itken. Hyvin harva on ikinä nähnyt minun itkevän. Jos yksin katson jotain koskettavaa leffaa, itken kyllä ihan varmasti. Jopa jotkut laulut saavat minut itkemään. Mutta jos minulla on seuraa, vaikka vain mieheni, alan ihan varmasti elokuvan koskettavassa kohdassa vitsailemaan tai puhumaan jostain ihan muusta, jotta en vain alkaisi itkeä. Tai jos tiedän kohdan olevan tulossa, alan itsekseni miettimään jotain muuta, etten vain "mokaisi" ja alkaisi kyynelehtiä.
Esimerkiksi: erosin ensirakkaudestani, olin ihan maassa, ja kerroin asiasta ystävilleni hymy huulilla. Kun sairastuin, kerron ihmisille hymy huulilla, että minulla on parantumaton sairaus johon voi huonossa tapauksessa kuolla. Pikku hiljaa olen oppinut joidenkin kanssa puhumaan vakavasti sairaudestani, peloistani siihen liittyen. Olen oppinut näyttämään, ettei tämä olekaan ihan kevyt juttu minulle. Sitä kai se hymyily tarkoittaa, kipeä asia ei voi satuttaa minua. Kukaan ei voi satuttaa. Kuinkahan oppisin näyttämään tunteitani enemmän. En halua, että hymy on ainoa ilmeeni.. Mieheni on nähnyt minun nyt muutaman kerran itkevän kun olen saanut lääkäriltä huonoja uutisia aihin etenemisestä. Edistystä kai tuokin on. Mutta kun olen soittanut uutiset vanhemmilleni, olen yrittänyt olla positiivisen pirteä. Tiedän sairauteni olevan vaikea asia vanhemmilleni (he kai kokevat siitä jonkinlaista syyllisyyttä), mutta en halua heidän kärsivän sen vuoksi yhtään enempää kuin on pakko. Yritän varmaan tehdä toisten oloa helpommaksi hymyn avulla. Kuuntelijan on ehkä helpompi ottaa vastaan ikäviä tietoja, kun näkee, ettei kertoja murru palasiksi silmien edessä kertoessaan asiaansa. Ehkä tämä on myös seurausta sitä, etten oikein ole ikinä oppinut lohduttamaan toista. Lasten kanssa (töissä) ollessa kaikki oli niin helppoa. Jos oli lapsella paha mieli, silloin otettiin syliin tai oltiin muuten vain lähellä. Mutta ei aikuisten kanssa voi näin tehdä. Varsinkin, jos ei olla ylitetty kosketusrajaa. Olen itse haalaaja tyyppi. Tykkään halata ystäviäni, kun heidät näen, mutta kaikki eivät tästä pidä. Siksi koen helpompana olla koskettamatta ollenkaan. Mutta miten lohdutetaan, jos ei voi koskea?
Sitten aih-päivitykset. Maanantaina kämmeneni alkoivat kutiamaan. Torstaina soitin gastrolle josta seurasi, että jouduin perjantaiaamuna kiireellisiin maksakokeisiin. Iltapäivällä tuli tulokset. Yleensä käsien kutina johtuu maksan huonosta olosta. Yllättäen maksa-arvoni ovat paremmat kuin viime verikokeissa. Lääkäri määräsi kortisoni voidetta käsiini. Kahden viikon kuluttua uudet kokeet. Toivon, että kutina johtuisi vain lämmityskauden alkamisesta. Käteni ovat muutenkin aina ihan rutikuivat tähän vuoden aikaan. Jos ne nyt vain olis herkemmät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti